Eli pakataan vihdoin matka pakettiin, että voidaan siirtyä uusiin kouluvuoden tarjoamiin seikkailuihin.

Matka-aika: 7vk 5p, joista 6p Enklannissa
Lopullinen reitti (vain vähintään päivän pysähdykset): Galway-Connemara-Galway-Dublin-Limerick-Manchester-Coventry-Manchester-Limerick-Dublin-Kilkenny-Cork-Dublin-Killarney-Cork-Galway-Dublin
Hostelli/hotelliyöt: 43
Tunnit bussissa: n. 50h. give or take a few ahours

Eli ristiinrastiin Irlannin maata tuli matkailtua. Jostain syystä reitti kulki aikapitkälle Etelä/Keski-Irlantia ristiinrastiin, joten pohjoinen jäi toiseen kertaan. Täytyy vaikka ensi keväänä/kesänä lentää Dubliniin ja porhaltaa siitä junalla Belfastiin (ilmeisesti alle kahden tunnin matka).

Katsaus maan tilaan:
Irlanti on elänyt vuosia turismilla ja rakennusalalla. Nyt rakennusala on kriisissä johtaen riippuvaisuuteen turismista, joka sekin on hiipumassa. Seurauksena maa talouslamassa, joka tulee syvenemään tulevina vuosina ennusteiden mukaan varsin rajuksi. Ei siis välttämättä enää hyvä paikka hakea töitä, varsinkin, kun hakijoita Ranskasta ja Espanjasta on joka kiven kolossa. Turismi onkin monille viimeinen oljenkorsi, johon tartutaan, seurauksena valtava keinotekoisuuden tuntu. Joka hemmetin pubissa tuntuu olevan "trad"-sessioita kuusi iltaa viikossa, joissa lisätienestiä hakevat jokainen hiemankin soitinta joskus koskettanut kaveri. Joka paikassa Aitoa Irlantia (tm) tungetaan naaman eteen tylsistymiseen asti. Tämä ei välttämättä haittaa lyhyellä matkalla, mutta ainakin minua tämän vierailun aikana asia alkoi hieman korpeamaan. Toisaalta jos osaa etsiä kyllä sitä aitoittakin joskus on ja se voi olla oikein mukavaakin (kun kyseessä ei ole humalaiset ja liian kauan ilman naista olleet lammaspaimenet).

Irlanti on myös aika kallis maa Euroopan mittakaavassa. Ruoka on noin 10-25% prosenttia kalliimpaa kuin Suomessa. Toisaalta hostelleja on todella hyvin ainakin suuremmissa kaupungeissa tarjolla ja ovat ainakin sesongin ulkopuollella oikein siedettävissä hinnoissa, 12 hengen sekasoluun pääsee usein noin 10e per yö. Ja kaupat tietenkin on täynnä einestarjouksia, esim muutamat kasviskeitot olivat oikein maukkaita, nimeä en nyt tietenkään muista

Vinkkejä Irlantiin:
1) vältä turistisesonkia, heinä- ja elokuussa kaikkialla on turisteja ja heille suunnattua rihkamaa ja toisaalta myös hostellit, hotellit ja ravintolat nostavat selkeästä hintoja sesongiksi
2) käytä busseja: halpoja ja suht hyvin ilmastoituja, matkapahoinvointipillerit suositeltvia, myös niskatyyny  ei ole haitaksi pidemmillä reissuilla, tiet voi olla aika mutkaisa
    Vinkki: osta bussilippu bussiasemilta löytyvistä automaateista, säästät palvelumaksun ja vielä enemmän     säästät jos ostat opiskelijalipun. Periaatteessa tarvitsisi kansainvälisen opiskelijakortin ja sitä kysyvätkin     jos ostat bussista tai lipunmyynnistä, mutta automaatti sitä ei kysy ja minun kokemuksellani                      bussikuskeja ei kiinnosta, joten eivät vaadi sinulta lisämaksua vaikkei sinulla sitä kansainvälistä
    olisikaan, jos vain joku kortti on. Tyhmän turistin esittäminen auttaa myös
3) juomavedestä kannattaa kysyä
4) Irlannista pääsee varsin halvalla Eurooppaan, useat lennot maksavat Dublinin kautta vähemmän kuin suoraan Suomesta, Shannonin lentokenttä lännessä taas tuntui ainakin tänä kesänä olevan kipeässä matkustajien tarpeessa ja tarjosi lentoja ymäri Eurooppaa pilkkahintaan

Kaupungit aloittaen lempparista:

Galway:
+ kolmanneksi suurin kaupunki, fiilikseltään kuin viihtyisä kylä.
+ paljon aidosti oman tunnelmansa ja lookkinsa omaavia pubeja
+ loistavia ruokapaikkoja
+ kaunis: joki kaupungin läpi yms
+ useita mukavia hostelleja
+ kulkuyhteyksiä lähialueen luontoon runsaasti
- ei valtavasti kulttuurikierreltävää: ei mielenkiintoisia museoita, linnoja yms
- kaupat sitä samaa kuin muuallakin, ketjuja jo tusina puoteja (poikkeuksena gootikauppa Chaos)
- ei yksityisiä levykauppoja, ainoa yksityinen kirjakauppa divari (siis mitä löysin)
- sesonkina turistien täyttämä

Hostellit: asuin 4 hostellissa
Kinlay House: mukava henkilökunta, kiva tunnelma, kevyt aamiainen, wifi, siistit huoneet...
Claddagh Hostel: pieni, mutta viihtyisä, mukav dvd-valikoima joita voi katsella ilman maksua, ilmainen netti, vessa/suihku huoneissa
Barnacle's:  siisti, tilava  yleishuone, todella hyvä (lue keskeinen) sijainti. toisaalta niissä huoneissa joissa ikkunat kadulle hieman meluhaittoja iltaisen pubien ja aamulla kadunsiivouksen takia
Galway City Hostel: en suosittele, ei niin siisti, surkeat yleistilat, ainakin miesten suihkut epäkäytännöllisä ja, ai niin, viikonloppuisin alapuolella oleva disko yhdistettynä huonoon äänieristykseen takaavat unettomuuden

Ruokailuvinkki:
Pääruoka: Mustard (gourmet pitsoja ja hamppareita, voin hyvällä omatunnolla suositella intialaisin maustettua lammaspurilaista, paikassa perhaat ranskalaiset mitä söin koko reissun aikana)
Jäliruoka: Delight: Chocolat Pudding with Ice Cream

Dublin:
+ paljon nähtävää: panimoita, museoita, näyttelyjä yms pilvin pimein
+ keikkoja
+ muutamia mukavia puistoja
+ runsaasti shoppailu mahdollisuuksia, valtavista ketjuista todella persoonallisiin yksityisiin
+ valtavat määrät pubeja, hostelleja ja ravintoloita
- useat näistä tylsiä, geneerisiä ja kalliita
- ei erityisen kaunis kaupunki

Hostellit: 2
Jacob's Inn: siisti aina kliinisyyteen asti, todella viihtyisä oleskelutila, ei seurusteluhostelli, jokaisessa huoneessa suihku/vessa, turvallinen tuntu, lähellä bussiasemaa, halpa, jos varaa etukäteen, suljettu 12-15, mutta hissi antaa ainakin tämän anteeksi
Shining Hostel: hyvällä paikalla, mutta epäkäytännölliset avainkoodisäännöt, torakoita ja miesten vessat tulvivat, need I say more...

Cork:
+ laaksot ja mäet, joille rakennettu tarjoavat kaupungille oman kivan lookkinsa
+ mukavat shoppailukadut, joilla kaikennäköistä yksityisistä ketjuihin
+ Irlannin Paras Kirjakauppa 2008: Vibes and Scribes: kaikkea lastenkirjoista akateemiseen, niin käytettyinä kuin uusina ja avulias ja osaava henkilökunta
+ Irlannin Elitistisin Levykauppa 2008: (nimi unohtui): Vain Indiä Asiansa Tunteville Asiakkaille, valtava valikoima englantilaisia, amerikkalaisia ja kanadalaisia bändeja joita vain hyvällä tuurilla tapaa Suomen parhaitenkaan varustetuista levykaupoista. Turha etsiä listapoppia...
+ Kaiken kaikkiaan minun valintani parhaaksi shoppailuvaihtoehdoksi
+ vilkas keikkakalenteri
- keskustan ympäröivä alue ei mikään kauneus ihme
- ei juurikaan kaupungin sisäistä kulttuurikohdetarjontaa

Hostellit:
Sheila's: Loisto paikka: ilmainen netti, sauna, leffahuone, siisti miinuspuolina: sijaitsee mäellä ja korkeat portaat

Kilkenny:
+ mukava tunnelmallinen pikkukaupunki
+ ei turismin loppuun asti hapattama
+ Mielenkiintoinen linna: Kilkenny Castle (tosin entisöity 1900-luvulla, joten ei alkuperäinen sisustus)
+ muutamia turistikohteita sopuhintaan
+ kätevä lepopaikka
- muuten ei nähtävää yli päiväksi
- ei ihmeellisiä kauppoja, vähän majapaikkoja


Killarney:
+ LUONTO: Ring of Kerry, luonnonpuisto, maisemat yms. Brilliant
- KAUPUNKI: turismin läpitunkema, kallis, keinotekoisenoloinen, ei nähtävää, pelkkä turistienryöstäkone

Limerick:
+ todella mielenkiintoinen museo: Hunt Museum
+ nätit maisemat läpivirtaavan Shannon-joen ympärillä
+ Jos pidät yrjönaikaisesta arkkitehtuurista...
- ...muuten aika tylsä ja paikoitellen ruma, päivän visiitti

Olikohan jotain vielä, ei nyt tule mieleen, noh kirjoitellaan lisää, jos muistuu mieleen...

eli taitaa jatkua vielä muutaman lauseen paremmalla ajalla...

Viimeinen kokonainen päivä vaaleni Irlannissa, enkä enää pystynyt syömään paahtista, raja oli tullut vastaan. Noh, onneksi jäi siis aikaa ostoksille. Edellisenä päivänä olin siis lähetetty kaksi kiloa kirjoja Suomeen, joten nyt pystyi ostamaan lisää!!! Niinpä aamiainen väliin ja ostoksille, mukaan tarttui hiano Samuel Taylor Coleridgen Rime of the Ancient Mariner Gustave Doren kuvittamana ja nätti painos Mort de Arthuria ja sitten vielä viime hetken tuliaisia. Pian sen jälkeen jatkoimmekin Dubliniin.

Dublinissa kamat hostelliin (Hissi on joskus jees) ja ostamaan lisää tuliaisia, joista ei enempää, koska pitää pitää jotain ylläreinä (älkää tosin odottako liikoja, kuten siis niitä tulijaisia). Sitten treffasimme Annelin ja menimme syömään. Voi poloista Annelia, noin 1,5 tuntia minun ja Maijan seurassa ja hän ihmetteli jo ääneen millaisten ihmisten kanssa Matti oli aikaansa viettänyt ja kyseli Matilta (kun  tämä ja Jenna myöhemmin seuraamme liittyivät) muutamaankin kertaan onko hän vain todella niin siveellinen/viaton (en muista tarkkaa termiä) ihminen. Matti vastasi, että kyllä meihin (minuun Maijaan ja Jennaan) verrattuna. Ohoh. Sitten Matti meinasi kertoa omastamielestään kauhean vitsin, mutta meinasi jättää kun olisi ollut liian kauhea. Meille tuollainen ei tietenkään käynyt. Tulos: Matti punastelee, Anneli on hämmentynyt ja minä, Maija ja Jenna räkätimme muutaman minuutin (tosin osittain ainakin henkilökohtaisesti ko. henkilöiden reaktioille). Törmäsin myös uuteen tuttavuuteen, jonka toivon tapaavani vielä Suomessa uudestaan: Mustaan Sambucaan. Mmmhhh... Vahva anisviina yhdistettynä salmiakkiin, uuh, sitä on pakko  saada lisää. Siirryimme Temple Barista (jossa olimme kahdessa pubissa) vielä lähemmäs hostellia, jossa iloksemme saimme vielä viimeisen kosketuksen paikallisiin meille ölisseen juopon muodossa. Matti ja Anneli lähtivät ja tapasimme hetkellisesti muutaman hollantilaisen joista toinen osasi Rasmuksen Rakkauslaulun siis Suomeksi ulkoa. Kaikista lauluista. Siis asia olisi voinut olla paljon huonommin, jos vastaan olisi vaikka tullut Rakkaus on Lumivalkoisen osaava vastaava, olisin varmaan palannut Irlannista ruumisarkussa. Noh siis onneksi näin. Sitten takaisin Hostelliin, neljä tuntia unta, taksiin, lentokentälle, koneeseen ja Suomeen. Huppista menipäs sanoina nopeasti...

No siis Suomeen ja ilmeisesti toimme auringonkin mukanamme. Ekaksi Swamppiin tietenkin, (syömään), ja sitten ostamaan Irlannista irtautumispaketti eli lonkeroa ja ruisleipää. Kotona sitten sauna lämpimäksi. Olenkin yrittänyt viimeiset kolme päivää hikoilla Irlantia pois, lenkkeilyä kerran päivässä (ei siis makkaraa, pahus se onkin päässyt unohtumaan, huomenna täytyy mennä, parturin lisäksi, kauppaan) ja sauna illalla. Huomasin myös, että rahat on aika lopussa, täytyy hieman kärvistellä syyskuuhun asti. Täytyy mm yrittää kaivaa jostain vuokrarahat, huppista olisi varmaan kannattanut jättää jotain loppumetreillä ostamatta...

Nyt sitten suunnitellaan jo seuraavaa matkaa (ehkä marraskuussa Milanoon) ja Joensuuhun noin viikon päästä. Täytyy tänne vielä yksi päivitys pistää, jossa vielä hieman summataan reissua...

Enää muutaman päivän ollessa jäljellä matkastamme, saavuimme Galwayhin, kaupunkiin, joka oli ollut ensimmäinen ja Irlantilainen kaupunki, jossa olin jalkani maahan asettanut ja joka jäi myös kaikista näkemistäni Irlannin paikoista minulle rakkaimmakseni. Ah tuota ihanaa kaupunkia. Kaupunki, joka kaikesta vilskeestä ja turistimäärästä (kaduilla kuulee paljon harvemmin Englantia kuin muita kieliä ainakin näin kesä aikaan) huolimatta onnistuu pitämään eräänlaisen kylämaisen tunnelman. Vilskeestä ja vieraista kielistä huolimatta, paikan yllä on koko ajan mukavan rento ja "aidon irlantilainen" tunnelma (uskokaa, vaikeampi löytää kuin uskoisikaan tässä turismista elävässä maassa, jossa useat kylät on suunniteltu matkailijoiden viimeistenkin pennien poisnyhtämiseksi). Kävelykatu kaikkine turistipuoteineen ("ostakaa aitoja Aran-villapaitoja" "meillä aitoja Claddagh-sormuksia" "osta aito Guinness-Leprechaun jäljitelmäparta") onnistuu kaikesta huolimatta olemaan kaunis matalien ja nättien talojensa ja mereen viettävän mukulakivisen katunsa ansioista. Joissain kaupungeissa katutaiteilijat ovat hieman kuten kerjäläisiä, Galwayssa ne ovat oikeasti viihdyttäjiä ja niiden ääreen haluaa pysähtyä. Nii, ja pubit, ainakin ne 4-5 joissa kävin, ovat oma lukunsa. Itselleni tuli välillä matkaillessa Bulmersille mennessään heiman sellainen olo, että aha taas yksi geneerinen pubi, joita on tusina joka kaupungissa, mutta Galwayssa tätä vaikutelmaa ei syntynyt, jotenkin kaikki pubit onnistuivat luomaan oman uniikin tunnelmansa ja lookkinsa. Ehdottomasti hieno pubikaupunki. Mutta tarinoidaan nyt vähän niistä päivistäkin...

Niin siis saavuimme Galwayhin iltapäivällä. Johdatin Maijan ja itseni hostellille läpi todella ruuhkaisen pääkadun aikalailla hymyillen koko matkan ihmisiä väistellessä. Olin palannut henkiseen kotiini Irlannissa. Hostellinhan olin varannut keskeltä kaupunkia (Barnacles Quay Street Galway), koska olin kuullut niin paljon kehuja paikasta enkä siellä vielä ollut ollut (asuin yhteensä neljässä hostellissa Galwayssa matkani aikana). Osa syy oli, että Lonely Planet-opas oli lupaillut, että aamiaisella olisi skonsseja ja soodaleipää, jotka lukuisten paahtoleipäaamiasten jälkeen kuulosti oikein mukavalta vaihtelulta. En varmaan tule mieli paahtoleipää ja mysliä moneen kuukauteen, on niitä sen verran vedetty matkan aikana. Eihän niitä tietenkään ollut, taas oli paahtikseen tyydyttävä. Onneksi hostelli kuitenkin kompensoi jakamalla ilmaiseksi lippuja stand up-esitykseen (norm 10e) ja juomalippuja erääseen ihan siedettävään ravintolaan (vaihtoehtoina tietenkin Guinness tai limu, kyllä oluttajuomattomia kehdataan sortaa, vielä kerran nousemme ja maailma tulee tuntemaan nyhveröt voimamme, kun pakoitamme kaikki juomaan alkoholipitoisia sihijuomia, jotka on tehty hedelmistä! Buahahaa!).

Hieman levättyämme (Maijan olo ei ollut mahdollisimman vahva) lähdimmekin sitten syömään ja toteutin vihdoin aikeeni syödä erästä Irlannin perusruokaa eli kalaa (siis muuna kuin fisusipseinä). Valitettavasti olimme sen verran myöhään liikkeellä, että useimmat paikkakunnan hienot jälkkärikuppilat, joihin palatakseni olin suunnitellut käyttäväni Maijaa tekosyynä, olivat kiinni, mutta sitten löysimme paikan jostasai kreppejä ja makean nälkämme sai hetkeksi tyydytettyä. Ruuan lasehtimiseksi kävelimme hetken pitkin Galwayn kaunista joenpiennarta (kuviahan tästä jo aiemmin, lisää mahdollista ostaa blogin pian avautuvasta nettikaupasta) ennenkuin suuntasimme erääseen kaupungin legendaarisimmista pubeista Roisin Dubhiin. Monissa kerroksissa olevan pubin eräässä pikkuosassa, joka tietenkin suljettiin tarpeellisen määrän ihmisiä ahtauduttua sisään maksimaalisen hikisen tunnelman aikaansaamiseksi, seurasimme sitten seuraavan tunnin StandUppia kuolemanrangaistuksesta. Oli hauskaa. Mies oli ollut jenkeissä osana Innocence-projektia (muistaakseni), joka etsii todisteita kuolemanjonoon tuomittujen juttujen uudelleen käsittelyihin eli ei herra jopa pystyi perustelemaan aihevalintaansa pienellä taustalla asiassa (siis irkkumieshän kyseessä oli). Hän suoriutui vaikeasta aiheesta oikein hyvin veistellen eritason vitsejä (toimivia ja vähemmän toimivia [esim ehdotti telotusmuotoa, jossa uhrin päähän pistetään pussi, jossa on ylisöpöjä kissanpentuja ja metosia kutsuttaisiin exe-cuteoniksi, valitkaa itse kumpaan kuuluu, luulen vain, että metodi ei oikein toimisi moniin sydämensä kaikkien hampurilaissivujen kautta kovettaneisiin] ja alapään ja yläpään välillä matkaavia) ja lopulta aikalailla kaikilla paitsi kahdella paikalle eksyneellä amerikkalaistytöllä näytti olevan hauskaa. Ehkä he sitten jatkoivat vaikka jonnekin Vietnam-vitsi iltaan ja löysivät sieltä viihteensä, mutta me painuimme takaisin hostelliin. Noh, ne amerikkalaistytöt siellä showssa olivat väärässä paikassa väärään aikaan ja sinänsä säälin ansanneita, toisin kuin hostellin yleisissä tiloissa olleet maatytöt, jotka katselivat Kuinka Jättää Kundi 10 Päivässä ja onnistuivat keskustelemaan elokuvan merkityksistä ja siis niiku siitä kuinka niiku tää just niiku nää hommat niiku menee niiku iha oikeestki. Karmea elokuva, jota ei valittettavasti voinut wifiä käyttääkseen voinut välttää, sen tekijöiden pitäisi olla niiden edellä mainittujen jonojen kärjessä. No ehkä ei, mutta kyllä siinä ainakin tuli mieleen millaisia mestariteoksia ne edellisillä viikoilla näkemäni Hugh Grant-elokuvat tähän verrattuna olivat...

Noh seuraavana päivänä lähdimme sitten tarkemmin kiertelemään kaupunkia. Toisin sanoen lähdimme hostellilta puoli kahdentoista aikaan, menimme yli tunniksi nettikahvilaan kävimme ostarilla, syömässä olimme takaisin hostellilla noin kuuden jälkeen, jonne sitten jäimmekin, kun varsinkaan minua ei oikein huvittanut pubissa istuminen... Olimme siis tylsiä... Hei, mitä odotitte, kun kyseessä olemme me...

No, mutta lyhennetty versio ei sinänsä anna päivälle oikeutta. Ostarilla tutustuimme muun muassa paikallisiin sarjisliikkeisiin (miksei kukaan kertonut, että Angelin kuudeskausikin on sarjakuvina!), goottikauppaan (runsaasti muun muassa HIM, CoB ja Nightwish tuotteita, onneksi ei sentään 69ICE:a) ja pilailu/lahjakauppaan (siellä oli pirun hauskan näköinen lammas-shakki [mustat vs valkoiset], mutta valittettavasti maksoi hieman liikaa ja painoi ainakin kolme kiloa, jota minun laukkuni ei pystyneet enää kantamaan ilman lisämaksuja).

Yksi melkein hyvä syy hankkia lapsia, ei tosin vieläkään riittävän hyvä.

Kävimme myös metsästämässä Maijalle Dragonlance, mutta jostain syystä Galwayssa ei näköjään lueta Weis & Hickmannia (ei kyllä hirveästi muutakaan fantasiaa näköjään). Lähetimme vielä hieman kamaa Suomeen laukkujemme ylipainoa peläten ja Maija pääsi heittämää seremoniallisesti kutistuneet housunsa  (siis pesussa) menemään:

Ja sitten aikalaille menimmekin syömään erääseen paikkaan nimeltä Mustard, jonka ruuasta olin jo aiemmin diggaillut. Hyvää oli, itseasiassa varmaan paras ateria, jonka Irlannissa söin: suussasulava intialaisittain maustettu lammashamppari, jonka lisukkeena ehkä parhaimpia ranskiksia joita olen syönyt ja sivussa todella hyvää juustoista pestovalkosipulileipää. Jopa minunlaiseni ahmatin oli pysähdyttävä pureskelemaan, oli niin hyvää, että hotkiminen olisi ollut rikos. Jälkkäri sitten kahvilassa ja mikäs sen paremmin ruoan saisi lasehtimaan kuin pieni nuuhkaisu mädäntyneen kalan aromista meri-ilmaa eli kävimme kääntymässä Galwayn Lahdella. Siinä näimme myös paikallisesti mahtavissa parvissa liikkuvia joutsenia, jotka eivät täällä todellakaan pelkää ihmistä:

(Maassa oleva vihreä ei ole pestoa.)

 Paluu matkalla yritimme vielä löytää neliapilan, mutta ei onnea tässä asiassa, kai olimme jo annoksemme käyttäneet loppuun...

Ohhos tulipas tekstiä, noh jatketaan loppuun myöhemmin, ettei tule liikaa infoa kerralla...

Killarneyn jälkeen siirryimme Corkiin...uudestaan...jonnekin piti mennä...Galway oli täynnä...viime vierailu oli jäänyt lyhyeksi...ai niin ja halusin nähdä erään yhtyeen (josta mainitsinkin jo)... :)

Seuraavat neljä päivää vietimme sitten tutustuen tarkemmin kaupunkiin: löysimme mm. paikallisen kauppahallin, jonka rinnalla jopa Joensuun vastaava kalpeni kateudesta. Paikasta löytyi aikalailla kaikkea mitä ruuanlaittoon tarvitaan eli siis pääasiassa lihaa. Kokonaisia kalkkunoita, valtavia pekoni lohkareita, ohuen ohuita siivuja, siikoja, makrilleja, savustettua, grillattua, jauhettua ja kokonaista. No siis olihan paikassa myös juustoja, kasviksia, kastikkeita ja muitakin raaka-aineita kaikkiin tarpeisiin, mutta selvimmäksi tuli kuitenkin irlantilaisten rakkaus lihaan. Täällä lihakastikkeessa perunat ovat sattumoita. Mutta siis hieno paikka, tosin ei kasvissyöjille tai allergikoille, koska näinkin lihanimeen vannovalle meinasi paikan hajut käydä hieman ylitsevuotaviksi...

Eräs kohde, jossa meidän piti jo kolmistaan käydä oli ollut Blarney Castle, jossa sijaitsee Blarney Stone. Siis täh? No siis sellai kivi, jota pussaamalla saa omakseen noin suunnilleen irlantilaisen kaunopuheisuuden. Tässä minä sitä hankkimassa:

 

Toimiko? No siis miten tätä nyt enää parantamaan. Siinä on jollain välähtänyt, kun keksi, että, jos vieras pussaa yhtä noin 5neliösentin verran seinästä näkyvää kiveä, joka sijaitsee linnan päävartiotornin erään sivun keskivaiheilla sellaisessa paikassa, että miehen pitää hipelöidä/pitää sinusta kiinni pusua antaessasi. Taisi vain vittuilla, täytyy toivoa, ettei yhdelläkään niistä noin tuhannesta ihmisestä (pääasiassa jenkkejä) ollut herpestä tai jotain. Häpeämätön turistirysä: oman kuvan sai ottaa vain tästä kulmasta, toiselta puolelta kuvan otti yhtiön kamera, jonka tuloksesta olisi pitänyt pulittaa 10e siis sen noin 10e sisäänpääsymaksun lisäksi. Tämä riitti minulle. Viereisessä puistossa oli sitten joka kivelle annettu, jokin druideihin, noitiin, keijuihin yms liittyvä merkitys. Noh onneksi kuitenkin itse puisto oli kuitenkin aika nätti ja linna sinänsä mukava, että se oli aidonnäköinen ja edes sitä ei oltu raiskattu turismiinsuunnatuillarestauraatioilla.

 

Loppuna aikana kävimme mm leffassa (Wall-e, mielestäni aika tylsää söpöilyä, jonka scifiviittaukset eivät pelastaneet (mm. kökköydessään huono miljoonas also sprach zarathrustra), katselimme leffoja hostellilla (brittikomediat ovat sesonkituote: Love Actually, Four Wedding and a Funeral ja Life of Brian tulivat taas vilkuiltua paremman puutteessa) ja testasimme hostellin saunan (respan naisen valuutteluista huolimatta 5 minuutin lämmitys ei riittänyt suomalaisille, sillä pääsi vaivaiseen 50 lämpöön, noh saisi siellä lopulta hien)

Niin ja sitten kävin sillä keikalla:


Huonoja kuvia, mutta jotain makua täytyy antaa...

Nyt nukkumaan, en jaksa kirjoittaa lisää (tiltannut pari kertaa)

TINARIWEEEEEN!!! WUUUUU!

(odotetaan hetki, etta adrenaliini hieman tasaantuu...)

Jeps, jeps...

 

Eli eli saatatte ihmetella mista on kyse, noh Tinariwen on yhtye, mutta ei mika tahansa yhtye vaan malilainen rytmikone suoraan Saharan saloilta! Ja he olivat keikalla Corkissa (ja mina paikalla) ja olivat aivan hemmetin kovia! Uskomatonta meininkia. Hypnoottista rytmia kaksi tuntia alusta loppuun, teravien kitaralikkien, tanssien ja villien huutojen saestamana. Un-Fucking-Believable! Kielta ei ymmartanyt, mutta kaikki kommunikaatio mita todella tarvittiin tapahtui ruumiin ja rytmin valilla jokaisen kehon lihaksen varahdellessa (minun tapauksessani enemman tai vahemman) musiikin tahtiin. Aivan unohtumaton keikka! Nyt kehoani peittaa vakeva hiki, joka valitettavasti on pestava pois (Maijalla voi valilla olla ihan tarpeeksi vaikeaa minun kanssa samassa huoneessa nukkuessa). Ehka kylma suihku myos mahdollistaa nukkumisen...

Minun nukkuessa voitte menna tuonne:

http://www.tinariwen.com/

Kirjoitellaan vaikkei kukaan luekkaan...

Saavuimme Killarneyn kaupunkiin Kerryn maakuntaan noin kuuden tunnin bussissa istumisen jälkeen vähintäänkin väsyneinä. Emme oikein jaksaneet enää alkaa kokkaamaan, joten päätimme sitten mennä etsimään suhteellisen huokeaa ruokapaikkaa. Hankalampi tehtävä kuin oletimme. Killarney elää turismilla (15000 asukasta triplautuu kesäisin) ja se myös näkyy. Keskusta viimeisen päälle puunattua, yksi viides osa talouksista hotelleja/B&B:tä, toinen turistikauppoja, kaikkialla opasteita muun muassa "trad"-iltamiin (kliinisiä irkkujameja), joka putiikissa soi turisteille suunnatut irkkulaiset kansanlaulu kokoelmat (Whiskey in the jar, Wild Rover etc) paikallisten suuruuksien esittäminä (myynnissä tietenkin samassa liikkeessä), kiertoajelu tarjouksia joka suuntaan, mahdollisuuksia kuvauttaa itsensä lampaiden/aasien/hevosten/leprechaunien kanssa tarjolla ja kaikki maksaa ja yleisesti on kallista. Myös siis ravintolat. Noh lopulta löysimme erään paikan, jossa söin sitten "perinneruokaa" (yleisesti suht' kohtuu hintausta ja täyttävää) eli Guinness Stew'ta (Maija söi hampparin eli pihvin leivän välissä erilaisten höysteiden kanssa, ne toisenlaiset oli siellä siivottu katukuvasta) ja ensimmäistä kertaa törmäsin ravintolassa ongelmaa, että ruuassa oli liikaa lihaa. Kimpaleiden seassa oli kaksi palaa perunaa ja muutama porkkanan nokare, noh tulipa ainakin proteiinia.

Seuraavana päivänä menimme sitten kävelylle läheiseen Kansallispuistoon. Ihan kaunista metsää ja sellaisia englantilaisia niittyjä joilla Emmojen ja Elizabethienkin sopi sulhojensa kanssa kavellä. Toisaalta suomalaismaista tunnelmaa toivat eräässä kohdassa rumunneet moottorisahat ja niiden taaksensa aikoja sitten jättämät risupinot hieman tuhosivat tunnelmaa. Toisaalta aluetta halkoivat myös kauniit joet ja purot, joissa tosin kalaa ei hirveästi näyttänyt elelevän (alajouksulla epäilyksiäni syystä vahvisti likaiset vaahtolautat ja sekalaiset kelluvat roskapadot). Valitsemamme tie päättyi linnaan, joka yllättäen oli valjastettu turismin käyttöön, ainoa tapa, jolla linna tuntuu täällä saavan lepoa on, että se on täysin raunioina. Paljastui, että päästäksemme loppuun osaan puistoa meidän olisi pitänyt kävellä takaisin ja sitten vielä noin 5 kilsaa eli yhteensä noin yhdeksän ja, kun eräs asiakaspalveluskurssit lintsannut hevoskärrykuski vielä kehtasi alkaa vittuilemaan päin naamaa päätimme suunnata takaisin kaupunkiin. Retkellemme tuli siitäkin huolimatta mittaa noin kolmisen tuntia. Päätimme syödä tarjouksesta pitsaa vain huomataksemme, ettei hostellilla ollut uunia. Noh ei kun pitsat mikroon. Hieman vetisiksi jäivät, mutta kyllä ne aina roiskeläpät voitti (ei tosin mikään meriitti). Ai niin ja joku oli syönyt banaanimme ja yogurttimme hostellilla, petskele! Syyllistä ei koskaan saatu kiinni ja ainoa tapa, jolla pystyimme asian korjaamaan oli käyttämällä uudet 3e kyseisiin tuotteisiin...

Seuraavana päivänä lähdimme bussikierrokselle, joka vei meidät katsomaan paikallisten muutenkin hienojen maisemien helmeä Ring of Kerryä (sellainen  niemimaata kiertävä tie noin 150km).  Bussikuski mainosti joka välissä paikallisia tuotteita (soittamiaan levyjä [aika karseaa irkkumuzakkia], paikallisia juureksia, aaseja, pubeja, tapahtumia yms) ja pysähdyksillä oli aina joku käsi ojossa, mutta maisemat olivat hienot:



Siinä siis hienoja maisemia, joita tosin häiritsi hieman tämä:

Joka perkeleen stopilla oli tosiaan vähintään yksi kauppias (tauluja, koruja yms) ja yksi jonkinlaisen eläimen omistaja, jonka kanssa sai poseerata (ainakin lampaanpoikasia [olikos ne karitsoja], koiria ja kaksi aasia). Jos haluat unohtaa kuvat "aidosta Irkkulaisuudesta", tule Killarneyhyn, jossa kaikki on kaupallistettu.

Noh, mutta kertoi se kuski ihan mielenkiintoisia asioitakin, kuten muun muassa maan taloudellisesta tilasta (lyhyesti: oli nousukausi, taloilla kysyntää, kaikki rahat laitettiin rakentamiseen-> tulos menimme ohi kylien joiden kupeessa oli tyhjillään noin tusina uutta koskematonta taloa, joita kukaan ei halua ostaa, varsinkin kun asuntojen hinnat vielä ovat omilla radoillaan -> tulos (yhdistettynä turismin, toisen pääasiallisen elinkeinon, hiipumiseen) alas tullaan varmasti ja todennäköisesti kovaa) ja noin kuuden tunnin kierroksen loppuosaa piristi onneksi tämä:

Smeen kaupungissa oli patsas paikalliselle painija suuruudelle, vaikka esim Maija siitä ei hirveän iloinen olekaan, niin paini on tässä maassa läsnä suurissa määrin. Irlantilaisilla on siis ihan hyvä maku muunkin kuin siiderin suhteen!

Vika päivä aikalailla lepäiltiin ja "shoppailtiin". Kylässä ei tosin mitään mielenkiintoisia kauppoja ollut, vain kalliita ketjuja ja huonoja valikoimia ja paikallisessa levykaupassakin kävi niin, että Maija osti ja minä en. Sattuu joskus noinkin, enhän kuitenkaan ole ostanut kuin noin 6 levyä tänä kesänä (tosin yksi paketti sisälsi viisi levyä, mutta yksi toinen oli ep!). Jeps, ja niin varasimme lentoliput eli saavumme Suomeen 25.7. Siihen asti vietämme olettettavasti aikaa Corkissa ja Galwayssa...

VAROITUS! SISÄLTÄÄ KUVAN MUUMIOSTA! VAROITUS!

Palasimme siis noin puolentoista viikon poissaolon jälkeen jälleen Dubliniin, jotta Jennulimme saisi mahdollisuuden tulla rahankutsun korruptoimaksi eli pääsisi työhaastatteluun. Saavuimme Dubbiin keskiviikkona, minä ja Maija asetuimme samaan hostelliin, jossa minä olin aiemmin ollut (Shining Hostel) vaikken erityisesti ollutkaan kyseisestä paikasta juurikaan välittänyt, mutta muutakaan ei ollut vapaana niin lyhyellä varoitusajalla. Hetki saapumisemme jälkeen Irlanti osoitti pienuuttaan, Jennan kanssa samassa hostellissa asuivat Linn ja Clara, saksalaistytöt, jotka olimme tavannut Kilkennyssä. Päätimme sitten mennä tyttöjen kanssa pubiin, joita kuitenkin on noin tuhat Dublinissa, jossa sitten törmäsimme kahteen amerikkalaiseen joiden kanssa olimme katsoneet Life of Brianin Corkissa. Noh, mukavaahan oli, pojat tosin olivat seurassamme vain hetken ennenkuin lähtivät baarikierrokselle ja me sovimme tyttöjen kanssa, että seuraavana päivänä menisimme yhdessä ostoksille ennen tyttöjen lähtöä ja Jennan haastista. Jennan mentyä haastikseen johdatin Maijan aiemmin täälläkin mainitsemaani pro-katedraaliin, jossa Maijakin aloitti sielunsa pelastamisen sytyttämällä kynttilän kohtuulliseen 25c hintaan. Itsehän olen jo siirtynyt seuraavaan asteeseen eli karkin parantavaan voimaan:

Vielä jopa halvempaa kuin kynttilät! Kohta olen jo niin puhdas, että uskallan mennä syntientunnustukseen ilman roviollapolttouhkaa.

Haastis meni hyvin ja jäimme odottelemaan ilmoitusta, joka seurasi seuraavana aamuna. Jenna oli saanut työn. Hän lähtisi maanantaina ennaltailmoittamattomaan paikkaan (aika arveluttava operaatio, mutta ymmärrettävästi katulahjoitusten kerääjillä on paljon vihamiehiä) ja minä ja Maija jäimme miettimään omia vaihtoehtojamme. Jennan lähtiessä hoitamaan asioitaan, minä ja Maija lähdimme etsimään Luonnonhistorian museota, oli kai tullut ikävä Naturan täytettyjä eläimiä. Valittettavasti ko. museoon johtavat portaat olivat hajonneet, joten jouduimme tyytymään Arkeologian ja Historian museoon, jossa selvisi muun muassa seuraavat seikat: 1) irkkuratsumiehet eivät käyttäneet jalustimia sotaratsuissaan 2) kelttiläisessä elämäntavassa äärimmäinen antautumisen esitys oli kuninkaan nännien imeminen. Siksi esimerkiksi seuraavalta herralta, joka mitä ilmeisemmin oli ollut kuninkaan kilpailija, oli leikattu nännit irti, jotta hänen kuninkuutensa olisi ollut mahdoton:

Kelteillä tuntui olevan muutenkin mielenkiintoisia sääntöjä esimerkiksi eräänlukemani tarun mukaan kuninkaalle ei saanut kasvaa höyheniä. Eräs kandidaatti oli kuulemma ollut kuitenkin niin lupaava, että saadakseen hänestä kuninkaan, ylipapit olivat pakottaneet kaikki kuningaskunnan asukkaat liimaamaan höyheniä päähänsä... Ai niin tämän piti olla jotenkin meihin liittyvää, vai...

Eli eli paljastui siis, että meillä oli enää pari päivää aika kokonaisena ryhmänä. Mitä silloin tehdään? Mennään museoihin, tässä tapauksessa Kansalliseen taidemuseoon, josta seuraavassa näytteitä siltä osalta kuin kamerakiellolta ja vartioilta ehti:





Ylhäältä alas:
1) jo muinaiset kreikkalaiset ymmärsivät painin päälle. Siinä selvä armbar kiinni.
2) Herra James Joyce kuvataan usein kärttyisenä ja luisevan vanhana miehenä, jolla on vähintäänkin kuivan sarkastinen ilme ja jäykkä asento, joten tällainen varsin sensuelli näkemys oli tallennettava
3) Arabian Lauri eli T.E Lawrence eli suuri sotasankari, kirjailija, arkeologi yms... Kuva puhuu puolestaan
4) Heppoi, jotain teille kaikille polletytöille siellä kotisohvilla
5) näyttelyn kuuluisin teos Caracaggion Taking Of Christ. Valittettavasti valo/varjo eo pääse oikeuksiinsa kuvasta, mutta eipä sitä ole tarkoitettu sen välityksellä katseltavaksikaan. Menkää paikalle! Paljon muutakin hienoa: paljon pienimunaisia miehiä (lausahdus joka pääsi ilmoille juuri kun pari turkulaista oli vieressä, se on ihmeellistä kuinka törkeitä Suomen kielisiä juttuja olemme päästelleet suistamme siinä vapauden tunteessa ettei suomalaisia ole mailla halmeillakaan (ja siis viittaan meihin kaikkiin, en ole ollut todellakaan ainoa syyllinen)), alastomia naisia ja viittauksia arveluttaviin suhteisiin (Do saints dream of live sheeps?) Jeps, jeps... Likainen mieli ei parane vaikka kuinka kynttilöitä sytyttäisi tai karkkeja söisi...

Sunnuntaina menimme sitten käymään puistossa piknikillä, josta olimme useaan kertaan puhuneet. Meinasimme ensin mennä Merrion Parkiin, jonka kulmalla Oscar Wilde asusteli noin kaksikymmentä ensimmäistä vuottaan ja, jossa tämäkin miehen patsas on:

(miehen katse on aikalailla suunnattu toiseen sinertävään patsaaseen, joka on miehen torso)
Mutta koska lähellä ei ollut kauppaa menimme sitten Stephen's Greenille:

Lintuja kaikkialla. Siinä sitten söimme seurailimme kuinka pulukoiraat yrittivät hurmata naaraita ja pohdimme niiden eroa ihmisten kosiskeluun ja minä kiroilin kuinka kesyjä juotsenet täällä ovat. Pesueen kanssa oleva naaras tulee syömään kädestä, ihminen tuhoaa luonnonvilleyden kaikkialla kunnes jäljellä on vain kotieläimiä.

Takaisin kaupunkiin menimme "ekotaksilla", ilmaisella riksalla, jota nuoret miehet polkivat ympäri keskusta aluetta, todella käteviä pelejä, jossa vaikka on kahdestaan liikkeellä (siis kaksi henkeä per kärry), mutta useamman saaminen vaatii onnea.

Seuraavana aamuna jätimme sitten Jennalle (siinä Jennan uusi hattu) hyvästit. Uusi etappi odotti meitä kaikkia, minun ja Maijan osalta se johti kohti Killarneytä (ainakin itse jätin tyytyväisenä hyvästit hostellimme. Viimeiseen iltaan asti kaikki oli ollut ihan jees, ennenkuin huomasin keittiössä viihtyneen parasiitin, jolla en nyt viittaa keskenkasvuisiin ranskalaisiin, vaikka heistä enemmän harmia onkin. Seurasin tämän jalanjälkiä ja löysin lopun perheestä. Keittiön altaan alainen kaappi oli täynnä torakoita. Viimeksi miesten vessojen pytyt olivat vuotaneet yli useaan kertaan. Jopa minun hygieniantajuni hieman kakisteli)...

Kilkennyn jälkeen siirryimme Corkiin Irlannin toiseksi suurimpaan kaupunkiin (noin 100.000), joka kokonsa puolesta sai Jennalta lisänimen Irlannin Tampere. Itse en täysin allekirjoita tätä, koska Tampereella on niin tärkeä paikka sydämessäni, mutta yhtäläisyyksiä toki on: no siis se väkiluku, kummankin läpi virtaa joki, kummassakin puhutaan murretta, joka saattaa olla huvittava vieraspaikkakuntalaiselle ja kummastakin löytyy hieman epätoivoisen oloisia museoita (Corkissa on muun muassa Butter Museum). Koon huomasi Irlannin mittakaavassa: selkeästi kaupunki, siinä missä esim Galwayssa on hieman kyläfiilis, eli kerrostaloja ja suuria kauppakeskuksia. Tässä muuten näkymä keskustan yli:

Siis isoja keskuksia ja ränsistyneitä taloja (näiden saarien asukkaat ei tunnu haluavan pitää hirveästi talojen julkisivuista huolta: täällä kuten Dublinissa ja kaikkialla muuallakin ihan keskustassa on sen näköisiä kerrostaloja, jotka Suomessa olisi purettu jo kauan sitten), mutta taustalla se olennainen, joka mielestäni antoi kaupungille sen oman lookkinsa: mäet. Kaupungin keskusta sijaitsee aikalailla laaksossa jokien keskellä ja useat sivukaupungin osista sijaitsivat ylevämmillä kukkuloilla. Esimerkiksi itse kävin kääntymässä Shandonin kaupunginosassa, oikein mukavassa kuokeroisia pieniä ja jyrkkiä katuja sijaitsevassa omassa yhteisössään puolen kilsan päässä ytimestä, jonka St. Annen kirkontornista otin tämänkin kuvan.

Nelikätinen valehtelija eli kyseisen kirkon torni. Nimi siitä, että joskus kellon kaikki neljä kellotaulua olivat väärissä ajoissa. Tuonne ylös kiipesin pitkin jyrkkiä, kapeita ja pitkiä portaita (jalkalihaksissa tuntui seuraavana päivänä). Miksi? Noh, osittain näköalan ja toiseksi tämän takia:


"There was something in the air that night..." Samalla pääsymaksulla kuin ylös pääsi myös soittamaan kirkon kelloja, joten olihan sitä koetettava. Ja tosiaan, kun "nuotit" edessäni oli niin soitin sitten Pyhän Annen kelloilla hieman Abban Fernandoa. Kuvan otti yli-innokas italialaisturisti, jota pyysin ottamaan kuvan itsestäni tuloksella, että kohta siinä hämmentyneenä yritin soitella kelloja, kun aikamoiseksi valokuvausperfektuionistiksi paljastunut mies huusi minulle ohjeita ja otti noin 10 kuvaa... Noh, mutta tärkeintä, että sain kuvat, että jäi teille todisteaineistoa. Kävin myös syömässä tähän mennessä elämäni parhaat Fish&Chipsit, jotka minulle valmisti intialaistaustainen mies italialaismallisessa ravintolassa. Hän myös kertoi, että Irlannin työtilanne on niin huono, että Irlantilaiset menevät skandinaviaan työnhakuun. Blimey, asiat on huonommin kuin luulinkaan...

Noh loppuaikana edes minä en onnistunut raahautumaan historiallisiin turistikohteisiin vaan lähinnä pyörimme kaupungilla, josta löytyikin muutamalle päivälle ihan riittävästi kivaa. Oli muun muassa ehkä elitistisin levykauppa missä olen käynyt, jossa mainstreamia edusti muutamien "asiantuntijoiden hyväksymien" (lue musiikkinörtit) artistien levyt, kuten esim Patti Smithin Horses tai Nick Draken Pink Moon ja lopputarjonta oli puhdasta indietä eli karmea valikoima bändejä joista tavalliset kuolevaiset eivät ole kuullutkaan (eikä välttämättä tarvitsekaan kuulla), ehkä parhaimpia yksityisiä kirjakauppoja jossa olen käynyt: valtava määrä kirjoja naistutkimuksen klassikoista lastenkirjallisuuteen ja scifiin ja huokeilla hinnoillakin,  paikallinen 2,5 kilon suklaalevyjä myyvä suklaapuoti (turha odottaa tuliaisiksi, en halunnut alkaa raahaamaan). Niin kirjakauppa oli Vibes and Scribes, suklaapuoti jotain O'Connail ja levykauppa vissiin jotain Glodg tai etc.

Ai niin ja hotellikin oli todella mukava, jos eksytte Corkiin suosittelen Sheila'sia: mukavuuksiin kuulu muun muassa ilmainen netti, leffahuone, jossa voi katsoa paikan noin 40 dvd:n valikoimaa ja sauna, jossa valitettavasti emme ehtineet käydä.

Jeps noh alkuperäinen suunnitelma oli jatkaa Galwayhin, mutta Jenna sai kutsun työhaastatteluun Dubliniin, jonne sitten siirryimme. Saattaa myös hyvät lukijat olla, että minun Irlannin aikani saattaa käydä vähiin, koska pankkitilini alkaa pikku hiljaa tyhjentyä eli saattaa olla, että jo kahden viikon päästä palaan Suomeen...

Ai niin ja, kun Manchester-jutussa (ainakin kommenteissa) oli puhetta Ian Curtisin, Joy Divisionin laulajan haudasta, niin vast'ikää lehdessä oli juttu, että joku on pöllinyt sen hautakiven! Kaikkea ne musiikkifanit tekee...

Dublinista siirryimme Kilkennyyn, noin 9000 asukkaan pikkukylään, joka jollain lihaksilla on kuitenkin oman maakuntansa pääkaupunki. Kyseessä oli (ainakin siltä alueelta johon tutustuimme eli aikalailla keskusta ja sen lievealue) viehettävä pieni kaupunki, jonka asema seudulla (ja turistit) mahdollistivat niinkin pienelle paikalle runsaan kauppakadun täynnä putiikkeja (esim verrattuna Suomen vastaavan kokoisen paikan valikoimaan). Hostelleja kaupungissa oli tosin varsin vähän, mutta onneksi löysimme majapaikkamme ja saimme huoneen, jonne päätimmekin jäädä sitten loppuviikoksi oleilemaan. Niinpä viikko siinä meni aikalailla lukiessa kirjoja, netteillen (katsoimme muun muassa pätkiä kummelista, kun Jenna ei niitä koskaan ollut nähnyt ja tuli puhe Martti Mielikäisestä). Muutamana ekana päivänä huoneemme kokoon pano hieman eli, mutta loppuviikosta porukaksi muodostui me, Florin (romanialainen, josta olette saattaneet lukea kilpailevasta mediasta ja uskokaa, jos juttelette meidän kolmen kanssa myöhemmin saatatte kuulla enemmän kuin ikinä haluaisittekaan(, joka teille tuntemattoman romanialaisen kyseessä ollessa saattaa kuitenkin olla aika vähän)) ja kaksi saksalaistyttöä Linn (vasen) ja Clara.

Siinä tytöt, ettette vain luulisi, että me vain juttelemme keskenämme Suomeksi ilman mitään kontaktia muihin ihmisiin. Ei, me vältämme vain Irlantilaisia joille emme puhu kuin pakon edessä, onneksi täällä on runsaasti ulkomaalaisia, kuten tytöt joilta yritimme tietenkin opetella saksalaisen aksentin, jolla olisimme voineet lesoilla kotiin palatessamme. Huomasin tyttöjen kanssa puhuessa, että välillämme on valtava (populaari-)kulttuurinen seinämä nimeltä dubbaus (tai tiesinhän sen olemassa olon, mutta en ollut ajatellut sen seurauksia). Tytöt eivät olleet koskaan kuulleet kuinka esim stereotyyppinen ranskalaisaksentti esitetään englantilaisessa huumorissa. Olisi toisaalta hauska kuulla, miten saksalaiset dubbaajat sen esittävät. Löytyyköhän netistä Maanalainen Armeija Iskee Jälleen-jaksoja dubattuna saksaksi? Noh, mutta tästä "viasta" huolimatta mukavia tyttöjä. Yksi reissun mukavia puolia on toisiin, "ironista" kyllä ei-irlantilaisiin, kulttuureihin tutustuminen. Tytöt muun muassa kertoivat, että Saksassa natsi-aihe on vieläkin hyvin herkkää tavaraa (pisteet siitä siis Florinille...ääliö...). Kuulemma yksi toimittaja, jolla ei ollut mitään oikeistoonpäin viittaavaakaan taustaa oli kasvattanut hitler-viikset (tummahkon ruskeat, ei edes värjäystä) ja hänen perheensä ja ystävänsä olivat katkaisseet suhteensa häneen täysin ja hän oli hyvin pian alkanut saada hatemailia aiheesta. Ilmeisesti eivät ole ihan pian tulossa takaisin muotiin, kunpa sama pätisi myös muitamiin muihin asioihin. Kyllähän takatukat ovat yhtä pahoja kuin Hitler, eikö niin?

Väliin vaihtoehtoinen roolipeli- tai vapaapainipaita (nostakaa kätenne, jos kuulutte sisäpiiriin). Ei muuten täälläkään pinkkejä ropenoppia, toisaalta ei voi saada kaikkea, koska vapaapaini sen sijaan on ihan kohtalaisen kova juttu... :D



Käväisin kääntymässä Roche Housessa, paikallisessa keskiaikaisessa talossa, jossa selvisi muun muassa, että: 1) Irlantilaiset ja ilmeisesti myös muutkin britteinsaarelaiset ovat historiallisesti olleet lyhyt selkäisiä ja leveä hartiaisia (hostellien tuolit elävät vieläkin tässä ajassa). Tämähän saa tukea myös piirretyistä, joissa esim Henry VIII esitetään aina juuri tämänkaltaisena. 2)  Peurat ovat täällä olleet pirun isoja.  Irlannin jättipeura, joka eli noin 10000 vuotta sitten, siis kuvassa komeinen noin 4 metriä leveine sarvineen. 3) Näyttelijät ovat aina olleet... hmmm... hedelmäkakun syömiseen päin nojaavia poikia, myös Irlannissa.

Ai niin ja entisaikojen adressit ovat olleet ihan siistejä. Tämä eräälle papille eli ei edes millekään valtavan kovalle jätkälle....

Yhdessä kävimme vierailemassa Kilkennyn linnassa. Kyseessä on noin 700 vuoden historian omaava linna, jonka sisustukset ovat tosin kokonaan uutisoituja 1800-luvun tyyliin 90-luvun alussa. Siitäkin huolimatta hieno paikka (ja halpa Irlannin turistienryöstökulttuurissa, jossa kaikki maksaa, tosin täälläkään ei taas saanut kuvata, perkele).  Entisöinti oli tehty hyvin ja paikka tarjosi nätin vilkaisun Irlannin historiaan ja muinaiseen ylimystön elämäntapaan Linnan entisen isäntä perheen Butlereiden (nimi muuten kuninkaallisen tittelin kautta, suvun päämiesten tuli kaataa enkkukuninkaalle viiniä hänen kruunajaisissaan, jonka ansioista he saivat 10% kaikista viiniveroista Irlannissa) kautta, jotka muun muassa olivat erittäin hyvää tapaa Elli 1:n ja Kalle II kanssa.


(Sisällä ei siis tosiaan saanut kuvata.) Englannin opiskelijalle kierroksen mielenkiintoa lisäsi myös muutien sanojen/sanontojen historian raottaminen. Selvisi muun muassa, että drawing roomin nimi on lyhennelmä withdrawing roomista, jonne perheen väki vetäytyi aina ruokailun jälkeen lepäämään ja to save ones face tulee tarpeesta pelastaa kasvoja peittänyt vahamainen maski sulamiselta takanääressä levätessä käyttämällä suojia tulen ja naaman välissä (face savers).

Kävimme katsomassa Kung Fu Pandan ja jälkikäteen tytöt halusivat mennä paikalliseen roskaruokapaikkaan SuperMac:iin. Johtopäätös: paremmat ranskalaiset, muuten samaa paskaa. Tässä asiassa edes Irlantilaiset eivät kumma kyllä pystyneet lisäämään jätteenmäärää (tuonverranhan sitä Suomessakin sitä syntyy kolmen ruokailusta, hurraa ekologinen jalanjälki). Näiden saarten asukkaat ovat roskaamisen mestareita: isot sipsipussit sisältävät kuusi snacks-kokoista (muunlaisia ei edes ole), useat imeskelykarkitkin ovat putkiloissaan omissa kuorissaan, kierrätyspulloja ei ole, ei biojätettä, oikeastaan vain sekajätettä muualla kuin hostelleissa, kaikki mausteet ovat aikalailla pikkupusseissa yms...

Noh, mutta elokuva. Oikein hauska. Jack Black oli elementissään, kuten myös pahis Ian McShane (Lovejoy is a Badmotha...) ja Sensei Dustin Hoffman. Hienoa viihdettä kaikenkaikkiaan, suosittelen. On se yllättävää kuinka sankari-törttöilee-ja-putoaa-jyrkänteitä/portaita/yms-ja-ottaa-yleisesti-omaa tyhmyyttään-osumaa-huumori uppoaa vuosi vuoden jälkeen (oli siellä myös muutama ihan nokkelakin vitsi ja populaarikulttuuriviittaus).

Melkein viikon pysähtymisen jälkeen siirryimme sitten Corkiin (josta kirjoitusta, kun joku osoittaa ensin kiinnostusta tähän... :) )

Jatketaan, jos jotain vaikka kiinnostaisi...

Eli seuraavana päivänä sitten jatkoimme jalat kipeinä (minulla isovarpaan kynsi oli taittunut jonkin verran sisäänpäin, Jennalla ja Maijalla rakkoja jaloissa, jalkineisiin kannattaisi varmaan panostaa) Dublinin tutkimista. Olin edellisenä iltana tavannut hostellissa kolme suomalaistyttöä, jotka kertoivat, että sunnuntaisin Dublinia kiertää ilmainen kulttuuribussi, jolla pääsee muun muassa Guinness Storehouselle, jonne Jenna ja Maija halusivat mennä (vaikkei kukaan meistä edes juo Guinnessia eli yhtä hyvin olisimme voineet mennä Jamesonin Distilleryyn, mutta ei). Säästääksemme jalkojamme päätimme siis napata kyseisellä bussilla kyydin. Se alkoi kuitenkin liikennöimään vasta kello 12 eli tunti sen jälkeen, kun minut ajettiin hostellista, joten päätimme ensin tsekata Writer's Museumin, jota Matti oli suositellut. Kyseessä oli siis museo, jossa pintapuolisesti esiteltiin koko Irlannin kirjallinen historia ja sen tärkeimmät tekijät eli yhteensä tietoa oli aika paljon. Täytyy myöntää, että itsenäisen kierroksen loppumetreillä, en ainakaan minä enää jaksanut kuunnella äänikertomuksia jokaisesta minulle tuntemattomasta, mutta Irlannille merkittävästä kirjailijasta, mutta yleisesti oikein tehokas pakkaus.



Väliin muutama kuva, ettei pelkäksi löpinäksi mene. Yllä "Tart with a Cart" ja "Prick with a Stick" (kuten jotkut paikkalliset heitä kuulemma kutsuvat) eli Molly Malone ja James Joyce.

Tämän jälkeen oli sitten tarkoitus napata bussi, mutta tämä osoittautui odotettua hankalammaksi: emme tienneet miltä bussi näytti, eikä sillä varsinaisesti ollut aikatauluja. Moh lopulta onnistuimme kuitenkin heilauttamaan kättämme oikealle harmaalle bussille ja matka alkoi kohti "Irlannin pyhintä"



Eli Guinness Warehousea, isoa pilvenpiirtäjää (sisus ison tuopin muotoinen), joka on omistettu turistien päänmenoksi ja janostattamiseksi. Hirveästi portaita, joiden jälkeen useimmilla vierailijoilla oli varmaan niin jano, ettei pääsylippuun sisältynyt tuoppi (tai pieni lasi limsaa) riittänyt alkuunkaan. Herra Guinness olisi varmaan hyväksynyt täysin, olihan mies ollut niin ovela, että oli kirjoittanut panimonsa vuokrakirjatkin kerralla 9000 vuodeksi, kun oli halvalla saanut. Noh, jos olut kiinnostaa olihan paikka täynnä kalliiden puotien lisäksi myös paljon tietoutta kaljasta...

Niinkuin esim kuinka tärkeä osa Henkilökohtainen Opetussuunnitelma on sitä (tai sitten humala, kasvina tai ilman). Nyt kaikki siis liottamaan Hops-paperiaan vesisangossa hiivan ja viljan kera, jos vaikka syntyisi mustaa kultaa, joka tosiaan täällä luonnonvaroiltaa köyhässä Irlannissa ei ole öljyä, mutta mitäpä opiskelijalla öljyllä tekisikään.

Selvisi myös miksi Hullu Hatuntekijä on hullu: He can't get any..........Guinness?

Kaikkeen ei punasilmäisyydenestokaan pysty. Kierrettyämme koko kaljakierroksen seitsemän kerrosta (ylhäällä baari, josta sai tuon aiemmin mainitun ”palkinnon” ja oli aika hienot näköalat kaupungin yli), päätimme jalkojemme olevan liian raihnaisia takaisin hostellille kävelemiseen läpi koko Temple Barin, joten lankesimme kaljalaarin edustalla metsästäneiden hevoskärrikuskien kutsuhuutoon. Näin hopsansaa hevosvoimalla matkatessamme jokin hevoisen osa (oletettavasti karva) teki tuttavuutta silmäni kanssa, joka hieman punastui, kuten tuon kuvan jo parantumaan päin olevasta vaikutelmasta voi päätellä. Piru. Näyttäisi siis, että olen kehittämässä jonkinlaista allergisuutta hevosia kohtaan. Minullahan ei ole koskaan todettu allergioita, eikä niitä minulla ennen teini-ikää varmasti ollutkaan: iloisesti leikin lapsuuteni maalla kaikenlaisten karvaturrien kanssa välittämättä ympäröivistä tuomi/koivu yms. pöheiköistä. Ensimmäisen merkin jonkinlaisesta allergiasta sain noin 6 vuotta maalta muuton jälkeen, kun hieraisin silmääni kaverilla heidän kissan rapsutuksen jälkeen. Tulos: silmä muurautui aikalailla umpeen päiväksi. Sen jälkeen olen kokenut kesällä (noin toissakesästä lähtien) myös jonkinlaisia heinäoireita ja nyt sitten reaktio heppaan. Kaiken kaikkiaan aika huolestuttavaa. Syynä on varmaankin liian vähäinen altistuminen (en tiedä mitään allergioista, voiko ne korjata altistamisella?). Pelottaa, että jos jonain päivänä tulisin huomaamaan olevani allerginen koirille, se olisi kauhea isku. Ei niin, että hankkisin koiraa niin kauan kuin kaupungissa asun, mutta, että pitäisi varoa kavereiden koirien kanssa peuhaamista!!! Hirveä ajatus. Toisaalta tuli samalla mieleen, että, jos alialtistumiseni on johtanut näihin, niin voisiko ihmisistä eristäytyminen johtaa allergisuuteen immeisiä kohtaan?

 

Jeps, mutta silmä parani nopeasti (loppumies ei, viiksiin sentään pystyi gillette), tunnin päästä se ei tuntunut enää missään, joten kauhean akuutti vaiva ei vielä ole kyseessä. Palasimme sitten ruokailun jälkeen tyttöjen hostellille, jossa tyttöjä odotti pieni ylläri, josta varmaan enemmän kilpailevissa julkaisuissa. Hieman tuettuani tyttöjä menin itse katsomaan futista omaan hostelliini (kumpienkaan majapaikat eivät sallineet vieraita oleskelutiloissa). Kerrankin oikeus voitti. Viva España! Seuraavana aamuna suuntasimme sitten (Oh My God, They) Kilkenny:yn (laimea lainaus)…

 

Perjantaina 27.6.08 saapui kaksi rikoskumppaniani Irlantiin...

Suomen kesä ei ilmeisesti ole ollut hirveän aurinkoinen...

Kolmen kopla koossa. Minä menin tietenkin tyttöjä vastaan lentoasemalle pääasiallisesti kahdesta syystä: 1) En ole koskaan ollut ketään vastassa lentoasemalla ja tämä kesä on kuitenkin ennenkaikkea uusien kokemusten kesä 2) kuka olisi voinut vastustaa tällaista mahdollisuutta päteä tiedoillaan. Toisin sanoen tyttöjä kohtasi maahan saapuessa hirveä luennointi maan tavoista yms ylimmäiseltä Irlannin asiantuntijalta eli minulta. Eli kerroin kaiken hyödyllisen, kuten sen, että täällä saa mainoksissa mainita kilpailevien tuotteiden nimet ja maidossa on paljon rasvaa (normimaidossa 3,5%, low fatissa 1,5%). Kerroin joitakin muitakin asioita, mutta nuohan ne tärkeimmät olivat. Saatoin tytöt hotellille ja sitten lähdimme metsästämään ruokaamme Irlantilaisen faunan ja flooran keskuudesta (päädyimme kinkkeihin (Jennan uusi lempparisana)) ja tarjosin tytoille ekat Bulmersit. Seuraavana päivänä sitten lähdimme kiertelemään, päätyen lopulta Trinity Collegeen (,josta yllä oleva kuva)...

Kivan näköinen kampushan se oli. Maksoimme itsemme sisään katsomaan Kellsin Kirjoja eli tosi vanhoja raamattuja, joista sai nähdä kaksi aukeamaa, ja samalla näimme hienon "pitkän huoneen" eli Wanhan Kirjaston. Saitoja paskoja, kun ovat niin eihän siellä tietenkään saanut kuvata. Monet intohimoiset matkaajat kääntyisivät varmasti pois, kun ajattelisivat, että nekeehän nuo Janin Blogistakin. Petskele, mitä siinä pitäisi sitten tehdä, keskittyä nauttimaan itse? Eihän sen takia tällaisissa paikoissa käydä...

Kansalliskirjastossa oli pystyssä ilmainen näyttely William Butler Yeatsista. Yllä alkuperäinen Easter 1916 käsikirjoitus. Hirveä liuta kamaa herrasta ja häneen liittyvistä tapahtumista ja henkilöistä, runoja lausuttuina (esim Easter 1916 Sinead O'Connorin lausumana) yms. Interesting. Oppi kaikennäköisiä hassuja asioita...

Kuten, että kun Maud Gonne (vasen), Yeatsin pitkäaikainen ihastus, ei kahdenkymmenen vuoden aikana suostunut kosintoihin, ovela vanha kettu (tai jokin muu eläin lukijan perspektiivistä riippuen) kosi tämän tytärtä, kun tämä oli 19 (itse noin 50v). Lisäksi miehen oikeinkirjoitus kirjoituskoneella oli vähän niin ja näin... Ai niin ja Kansalliskirjaston vessat on tosi siistejä. Hienoimpia miesten huoneita, joita olen nähnyt. Valitettavasti ei ole kuvia, koska ajattelin, että saattaisi hieman häiritä niitä muista asiakkaita, jos räpsisin vieressä, ei vaikka kuinka puhuisin heille parhaalla intialais-imitaatiollani...

Pubiinhan sitä sitten päädyttiin, jossa tapasimme nämä hiuskaksoset, Matin ja Annelin. Maistelimme whiskejä ja suunnittelimme pyörätuolien pöllimistä, että saisimme aina hyvät ja halvat paikat keikoille. Tiemme erosivat kuitenkin pian ja Me kolme siirryimme syömään Karma-vapaaseen Govinda's ravintolaan. Henk. koht. mielipide: karmattomasta ruuasta vain puuttuu se jokin. (kuvitelkaa Elina 4-v puhumaan) Eläinten kärsimys vain saa ruuan maistumaan! No ei, mutta ei tällainen lihansyöjä oikein vain karvoistaan pääse tai, kuten kuukauden lihalakon pohjalta voi todeta, ne ainakin kasvaa takaisin.

Ruokailun jälkeen sitten siirryimme kohti hostellia lepäämään seuraavan päivän seikkailuja silmällä pitäen...

Kuten todettua onnistuin sairastumaan Englannin matkani aikana ja pystyäkseni viihdyttämään tyttöjä heidän saapuessa, päätin levätä hetken, joka venyi sitten lopulta kolmeksi päiväksi. Harmillista sinänsä, koska tässä välissä olin suunnitellut vierailevani Corkissa, mutta täytyy tehdä se myöhemmin. Täytyy vain toivoa, etten kompastu töihin, että on aikaakin tähän. :D No, nyt kuitenkin istun Limerickissä hotellin aulassa (wi-fi ei toimi huoneissa valitettavasti) kolmantena lepopäivänäni. Ei tämä budjetille hyvää tee, vaikka varsin huokea paikka onkin 46e yökuluilla (sis aamiaisen (full irish)), mutta sairastamiseen hostellit ei oikein tunnu parhailta paikoilta.

Mitä olen tehnyt kolme päivää? Häpeäkseni joudun vastaamaan, että lähinnä olen katsellut telkkaria. Syytän kuitenkin tv-kanavia: yhdeltä kanavalta tulee aamulla ainakin pari jaksoa Stargatea tai yhtä "laadukasta" (niille, jotka haluavat rynnätä puolustelemaan sarjaa mainittakoon, että kyseessä on myöhemmät kaudet, jossa MC Gyveri ei ole mukana (ei niin, että olisin häntä koskaan fanittanut, mutta hänen seuraajansa on aika lailla vain halpa kopio)) scifia ja iltapäivällä alkaa kahdentunnin putki Simpsoneita, joita seuraa tunti frendejä ja tunti jotain randomia sitcomia, jonka jälkeen alkaa leffoja. Noh, olen tietenkin katsonut myös vapaapainia dvd:ltä, jotka ostin Coventrystä, ja lukenut Oliver Twistia, joten ei aika ihan hukkaan ole mennyt...

Tänään, kun on viimeinen lepopäivä, päätin, että täytyy jossain kuitenkin käydä, kun tällaisen matkablogin kirjoittamisideahan on kuitenkin esitellä kohteita yleisölle, ettei näiden itse tarvitse paikan päälle tulla. Niinpä suuntasin kulkuni sateiseen Limerickiin hetkeksi...

Luodakseni sopivan tunnelman kuljeskelin hetken sateisessa puistossa, jossa tyypilliseen tapaan ovat polaroid-kamerat ja martini-lasit kiellettyjä, haluatvat kai pitää tietyntyylisen väen ulkona. Puistossa oli ihan hienoja ruusuistutuksia, jotka valitettavasti eivät oikein tallentuneet kameralle...

Suuntasin askeleeni tänne: Yrjön aikaiseen taloon. Britteinsaarilaisen jaksavat muistella historiaa ja erityisesti sen sotaisia puolia (valitettavan usein ilman minkäänlaista kritiikkiä. Täälläkin sisällä oli kaikenlaisia uniformuja ja muistoja "kunniakkaista" buuri-sodista, jossa urheat britit teurastivat Afrikkalaisia teknologiansa turvin...

Palvelijoiden tiloja talossa. Näyttää yllättävänkin yhtäläiseltä siihen majoitukseen, joka minulla oli hotellilla (tosin maalaus on hieman siistimpää, eikä katosta roikkuvia johtoja, joissa ei ole virtaa). Olisivat hekin tajunneet markkinoida sen Yrjölaisenä sisustuksena, niin turistipoika olisi innoissaan tarttunut tilaisuuteen elää retrotyylisesti...

Talon Treasure Room, joka ylläripylläri sisälsi muun muassa teetä ja viinaa, outoja nämän saarten asukkaat...

UUUH, pöytiä, jotka suorastaan kutsuvat pistämään jonkun niiden läpi! Sori, jäänyt vielä hieman paini päälle...


Talon Yrjöläinen puutarha ja Yrjönaikainen rotantappaja... Sääli, että oli sateinen ilma ja viereisessä talossa oli kasa raksamiehiä remuamassa, varmasti viihtyisä paikka kontrollifriikille (puutarhan hoitovarusteisiin tuntuu kuuluvan mittanauha ja vatupassi näillä saarilla) rentoutua "kaupungin sykkeessä"...

Hei, Valonkantaja... Ettei mene ihan persoonattamaksi paikkojen esittelyksi, laitetaan sekaan myös tällainen oma kuva.

Huomenna sitten menen aamulla Dubliniin, heitän kamat hostelliin ja menen tyttöjä vastaan, että pääsevät turvallisesti perille. Vapise Irlanti, Joensuu-faktori kasvaa yhä uhkaavammaksi...

Eli eli nyt niitä kuvi tuolta Englannin matkalta...


Ensimmäisenä pysähdyspaikkanani oli siis Manchester tuo Gallagherin veljesten (ok, onhan sieltä muutama muukin brittipoppari ponnistanut) ja yhden maailman vihatuimmista jalkapallojoukkueista (lisää myöhemmin) kotikaupunki, jonka keskustaa vartioi tietenkin Kuningatar Victoria. Odotin hieman räkäistä kaupunkia, (kuten Liverpool, jossa olin aiemmin vieraillut) ja ehkä olisin sellaisen löytanytkin, jos olisin laajemmin tutkinut, mutta nyt pintaraapaisu oli aika positiivinen. Kapunki vaikutti eläväiseltä paikalta, jossa olisi nähtävää vaikka viikoksi. Harmillisesti olin sairas ja minulla oli vain yksi päivä aikaa, joten päätin kohdistaa voimani ja tutustua vain yhteen alueeseen, joksi valikoitui Lonely Planet oppaan suosituksella päätin kohdistaa vähäiset voimani Salford Quay:n alueeseen...



Hieman arkkitehtuuria Salford Quaysta. Alue oli varsin uutta rakennusmallia: olettettavan kalliita asuntoja ja toimistotiloja (alin kuva), paljon turisteja  ja shoppailijoita varten suunnattua kamaa (ylemmät), kuten uuden uusi ostoskeskus (osa näkyy keskimmäisessä), vesileikkimahdollisuuksia lapsille yms. Kaiken kaikkiaanpaljon nähtävää, joista minä otin pääasialliseksi kohteekseni tämän:

Imperial War Museum North. Sodan ei niin mairittelevia puolia esittelevä museo, jota suosittelen kenelle tahansa sodasta, siihen liittyvistä ihmiskohtaloista tai yleisesti humanismista kiinnostuneille. Ei todellakaan sotaa puolustelevaa propagandaa...



Hoidetaan pikkupoikien suosikit pois alta ensin. Ylhäältä alas neuvostoliiton huipputuotteita: T-34/85b, ZSU-it-vaunu ja Trabant. Miksi viimeinen oli mukana, en oikein tiedä, mutta style autohan tuo on...

Sitten todella Isojen Poikien Lelu: Brittiläinen ydinkärki. Ajatelkaa kuinka paljon ihmisiä tuollainen kapistus voi tappaa. Jos universumi ei olisi luonut ihmismieltä, sitä ei olisi koskaan pitänyt keksiä...

Mutta älkää ymmärtäkö väärin, museossa ei ollut kyse leluista vaan siitä miten ne liittyivät ihmiskohtaloihin. Pääosassa ei ollut sota vaan ne tarinat tai se suuri tarina, yksi ihmiskunnan suurimmista tragedioista, jonka kirjoittivat ihmiskunnan päättäjät yhteisvoimin ilman turhempia ajatuksia yksityisille tekijänoikeuksille, mukaan juotumisesta ei saanut juurikaan korvauksia, mutta hinta saattoi olla kova. Museossa oli esillä paljon oikeasti koskettavaa materiaali, joka toi esiin sodan ja ihmisen julmuuden välillä kuvottavilla (sotilaiden epäinhimillisyys) ja välillä hyvinkin koskettavilla tavoilla (lasten inhimillinen kärsimys). Tällaista kamaa ei vain oikein pystynyt kameralla tallentamaan, yllä olevasta runosta (Wilfred Owen, saatatte muistaa poetrysta) ehkä tulee hippunen materiaalista esiin... (päänäyttelyssä ei saanut edes kuvata)

Arvatkaa mikä tuo? Kyseessä ei ole kaasumaski aikuiselle, vaan WW2-aikainen kaasupuku vauvoille. Sinne vauva sisään (jalat tulivat tuolta alhaalta läpi) ja siellä hänen tuli pysyä elossa pienessä ilmakuplassaan kaasuhyökkäyksen varalta, siis niin kauan kuin äiti muisti pumpata tuota sivussa olevaa pumppua vähintään 80 kertaa minuutissa. Takana vielä rautahaat, että sen voi asettaa seinälle, jolloin yksi henkilö voi hoitaa kahta kerralla. Kuvitelkaa pienen vauvan  tilaa, kun panikoiva äiti on työntänyt hänet tuonne, sitonut hänet niin, ettei hän voi liikkua, hälytysäänet ja muu häly ympärillä, happi on vähäistä ja höyrystyvän näköaukon toisella puollella on äidin vartalon omaava hahmo, jonka kasvot peittää kaasunaamari... Onneksi noita ei koskaan jouduttu (Englannissa) käyttämään, varmastikin oikeita kuolemanansoja, henkisesti ja fyysisesti...

Muutamia sotaan liittyviä julisteita...

Orwellin sanojen siivittämänä on hyvä siirtyä sodasta pienoiseen annokseen urheilua:


Imperial War Museum sijaitsee noin noin puolen kilometrin päässä Old Traffordilta, yhden maailman vihatuimman jalkapallojoukkeen Manchester Unitedin kotistadionilta. Joukkueellahan on toisaalta paljon faneja ympäri maailmaa, siis sellaisia ihmisiä, jotka kannattavat joukkueita, jotka ovat kauniita rikkaita menestyviä ja eivät osaa pelata, eli siis samanlaisia ihmisiä kuin keskimääräiset Jokeri-fanit. Mielenkiintoista kyllä ManU:n kannatus ei ole missään niin alhaista kuin kotikaupungissaan, jossa suurin osa ihmisistä on altavastaajan ManCityn puolella. Positiivista. ManU:n suosioista kertoo se, että Englannissa on enemmän ABU:ja kuin faneja (Anything But United, tosin nykyään myös ABC eli Anyhing But Chelsea) ja  ManU lasketaan yhdeksi kolmesta englantilaisesta jalkapallojoukkueesta, jonka nimessä on kirosana (Arsenal, Scuntthorpe ja Manchester Fucking United). Noh, vaikka inhoankin joukkuetta, päätin käydä kääntymässä kun vieressä olin. Portilla kuitenkin päätin toisin. 10 PUNTAA SISÄÄN! Ei petskele, käytin ne rahani läheisessä kuppilassa Curryyn, joka nosti veden silmiini. Nam...

Kaupunki jäi kyllä hieman kiinnostamaan: nähtävää tuntui olevan paljon ja yksi päivä ei riittänyt oikein edes Salford Quays:lle. Haluasin takaisin sellain, että olisin paikalla tiistaina, koska silloin paikan päällä järjestetään Manchesterin musiikkikierroksia, jossa saa katsauksen Factory Recordsin ja muiden paikallisten vaikuttajien historiaan (bändejä mm Joy Division, New Order, Stone Roses ja The Smiths (jälkimmäiselle myös omia kiertueita ja museo), ei yksikään suurimpia suosikkeja, mutta ihan kohtalaisen merkittäviä brittiläisen nykymusiikin kannalta). Mutta joskus uudestaan...

Sitten Coventryyn, jossa tapasin tuon tuulipukuun ja lippikseen pukeutuneen turistin. Takana Coventryn yritys muistella historiaansa: Medieval Street (täynnä putiikkeja ja kebabia). Ei edes yhtään kuvaa kirkoista, kun muuta mielenkiintoa ne paikkakunnalla ei tarjonnut kuin Aleksin väärinluvun, jonka mukaan menimme St John the Rapist:in kirkon ohi...


Skydome areenan edessä, tosiaan  itse painista ei  valitettavasti ole kuvia, joten joudutte tyytymään sen katsojiin...



Mutta tuo aikalailla tiivistää: Paini oli loistavaa, hauskaa oli, Allun mukaan Southern Comfort maistuu paremmalta Englannissa ja suomalaispojan pelottavuus-aste nousee huomattavattasti, kun on iso purppura vaahtokäsi (replika Kenta Kobashin kädestä, herra ylhäällä bannereissa oikean puolimmaisena) käytössä (hieman inhottavaa täytettä matkalaukussa tosin)

Eli näin kuvattiin Englannissa, palataan seuraavissa kuvissa taas Irlantiin...

18.6 matkasin Shannonin lentokentälle matkatakseni Manchesteriin (lennot 0e +19.90 veroja + 30e matkalaukusta :( ). Pitäisi muuten asua Eu:n ulkopuolella, whiskeyn ostaminen lentokentältä olisi niiiiiin halpaa. Huoh, pullo 12 vuotista Jamesonia noin 15e, Eurooppaan noin 30e eli säästö Suomeen viedessä olisi noin 2e, whupdifuckingduu. Noh, mutta vaihdoin sateisen Irlannin siis sateiseen Englantiin. Ero: määränpäässä enemmän betonia. Siinä sitten etsin Englannin Mansesta itselleni varaamani yöpunkan, kävin syömässä pikaisesti pubissa ja kirosin jo aamulla tuntemaani karheaa tunnetta kurkussa. Flunssahan se sieltä lähestyi...

Yö tarjosi aikalailla mielenkiintoisinta seuraa tähän mennessä kokemistani, myönnettävän vähäisistä hostelli kokemuksista (tämä oli nyt 7 hostelli, jossa olen ollut yötä). Huoneeseen tuli illalla kaksi noin kolmekymppistä puolalaista naista, jotka siinä puuhailivat iltapuuhiaan. Normaalia. Noh, pidättäydyin vielä hirveämmin ajattelemasta mitään, kun he hetken makoilivat vierekkäin toisen naisen sängyssä (vastapäätä kerrossänkyä, jonka ylälaverilla olin) ja antoivat pusun toisilleen ennen valojen sammuttamista. Siinä kuunneellessani iPodillani vielä hetken musiikkia, kuulin kuinka he puhuivat jotain ja sitten vastapäätäni ollut nainen siirtyi kumppaninsa pedille alleni. Seuraavat noin 40 minuuttia minua pitikin hereillä sitten alapediltä kuuluvat suudelmien, huokausten ja voihkinnan äänet... Yritä siinä sitten nukkua ja uni sai odotella vielä hetken tyttöjen hiljennyttyä (ei ole helppoa olla nuori sinkkumies sekadormeissa joskus...)

Täytyy sanoa, että oli ehkä mielenkiintoisimpia kämppiskokemuksia, jonka tulen varmasti koskaan kokemaan. (Aamulla herätessäni naiset nukkuivat tyytyväisinä alapedissä, en ollut vain kuullut ääniä) Heitä tuli hieman ikävä seuraavana yönä, kun huoneeseni tuli noin 150 kiloinen englantilaismies poikansa kanssa, jotka kuorsasivat kilpaa koko yön. Huomattavasti vähemmän stimuloivaa ääntä ja myös unien kannalta paljon häiritsevämpää. (harkitsin vesipulloni heittämistä kohti isompaa äänistä, mutta ajatus karjun tatuoiduista pääni kokoisista hauiksista piti kärsimyseni koko yön mittaisena)

Päivän siinä välillä olin viettänyt tutustuen yhteen osaan Manchesteria, jossa kävin muun muassa mielenkiintoisessa museossa, mutta tästä lisää myöhemmin, kun saan myös kuviakin mukaan. Flunssani oli pahentunut (nenä vuosi, heikko olo ja kurkkukipeä), mutta kun olin siellä vain päivän olisi tuntunut todella typerältä viettää päivä vain pedissä. Yritin kuitenkin ottaa rauhallisesti, joten olin liikkellä vain rajoitetun ajan, jonka jälkeen käytin jalkapallopeliä tekosyynä jäädä illaksi hotellille (muutamat kanssa-asujat yrittivät maanitella baarikierrokselle)

Seuraavana päivänä suuntasin Coventryyn, jossa tapasin Allun, jonka kanssa kävimme sitten syömässä. Mainittavaa tosin on, että poikkesin levykauppaan (HMV, täällä ei todellakaan yksityiset pienliikkeet tunnu juhlivan (ainakaan lähellä keskustoja, tosin mancessa niitä oli muutamia, musiikkikaupunki, kun on)), josta en ostanut mitään! (Allu sen sijaan osti kaksi, kiäh kiäh) Koko reissun aikana olen ostanut kaksi levyä! Kuvitelkaa se tekee keskiarvollisesti noin 0,6 levyä per viikko! Eli noin viidesosa kulutuksestani Suomessa!

No juu oloni ei ollut vahvistunut yllättäen (lievää huimausta ilmassa entisten vaivojen lisäksi), joten pitäydyin varsin lepimielessä seuraavat päivät ja keräsin voimiani tärkeimpään eli vapaapainin seuraamiseen. Onneksi Coventry oli kulttuurillisesti ja nähtävyyksien osalta aika tyhjän oloinen paikka muutenkin. Todella tylsän näköinen kaupunki, josta Lonely Planet opaskaan ei osannut sanoa oikein mitään positiivista. Teollisuuskaupunki, jonka 1900-lukua edeltäneen historian kuulemma natsit olivat pyyhkineet pois pommein (kuulemma kehitivät termin coventrieren "to flatten").

Onneksi illalla voimat sitten olivat riittävät painiin, koska oli se PIRUN HIENOA!!!!! Minähän en sinänsä tiennyt juuri mitään näistä Japanin suuruuksia (olin nähnyt muutamilta miehiltä vain muutaman matsin), mutta kyllä he hyviä matseja tarjosivat. Kokemuksena Ne aikaisemmat Roh-showt (siis siel Liverpoolissa) olivat ehkä ikimuistoisempia (eka kerta niiku) ja terveydentila ei vahvistanyt asiaa, mutta kylla se vain niin on, että vapaapainia ei voi todella arvostaa, jos ei näe paikanpäällä. Matsit voi olla mahtavia dvd:llä tai naytöllä, mutta se tunnelma nostaa matsin kyllä ihan uusiin ulottuvuuksiin. Suosittelen kaikille, kun seuraavan kerran Roh tai Noah tulee lähelle asuinpaikkaasi (alle 3 tunnin lento) menkää ihmeessä. Viihdettä parhaimmillaan. Valitettavasti kuvia itse tapahtumasta ei ole, koska rehellisenä miehenä nuodatin ohjeita ja jätin sen kotiin, kuten lipussa sanottiin. Ohje, jota aika harvat taisivat nuodattaa. Noh kokemus on kirjattu muistiini ja todisteena sekä Allulta, että minulta löytyy puolimetriset Kenta Kobashit foam-handit... :D Kuvat niistä tulossa...

Noh palasimme hotellille juuri sopivasti näkemään illan Venäjä-Espanja-koosteen. Huh-Huh. Nyt jälkikäteen, kun Italiakin on pudonnut, Venäjä on ehdottomasti suosikkini mestariksi, vaikka maahan on jo saanut voittonsa Euroviisujen kautta. Ei pitäisi saada makeaa mahan täydeltä, mutta toisaalta eihän se maa voita vaan ne pelaajat (Ei Suomi, vaan Suomen edustusjoukkue, jotka vain sattuvat olemaan kotoisin samojen keinotekoisten raja-aitojen sisältä ja joita yhdistää samanlainen nationalististinen eriarvoisuutta ja rasistisuutta korostava propaganda) ja pelaajat ovat sen ansainneet jo nyt. *sormet ristiin* Kunhan Saksa ei voita. There, I said it, nyt ne perkeleen paskat sen kuitenkin vievät. Käy kuten noin 6 vuotta sitten, kun mm-kisojen avauspäivänä sanoin, että kaikki on hyvin kunhan Saksa tai Brassit ei pelaa finaalissa ja mites kävi... Noh ei kai se "onni" nyt toista kertaa...

Sunnuntaiaamuna Allu lähti aikaiseen aamulla kohti Heathrowta ja minä jatkoin iltapäivällä takaisin Manceen (ei lesboja tai kuorsaavia möhömahoja, vain kaksi Kimeberlyä, toinen jenkeistä ja toinen barbadokselta, jotka olivat Nottinhamissa opiskelemassa, koska siten he saisivat Masterinsa vuodessa kahden sijaan, ihme ihmisiä, haluavat valmistua nopeasti, *pyörittelee silmiään*), josta seuraavana aamuna jatkoin takaisin Irlantiin (ja taas satoi). Täällä varasin itselleni huoneen pariksi yöksi hotellista tarkoituksenani levätä sairaus pois ennen tyttöjen tuloa, toivottavasti sen verran ajoissa, että ehtisin käydä vaikka Kilkennyssä ennen sitä...

Noin hieman tekstiä, seuraavaksi taas kuviakin...

Tiistaina heraamisen jalkeen (vasyneena, hemmetin 8 hengen hostellihuoneet, joissa tapaa ihmisia joiden kanssa sitten keskustelee kahteen yolla yo-unien sijaan (tässa vaiheessa tajusin, että hitto minähän kirjoitan omalla koneellani, jossa on ääkkoset {ostin jonkin paskan wi-fi-sovittimen, kun kyllastyin nettikahviloihin})) jälkeen lähdin kohti Limerickiä. Kolme tuntia bussissa myöhemmin saavuin kaupunkiin, joka omaa saman nimen kuin runomuoto. Täytyy sanoa, että hienoinen pettymys. Jos Galway oli viehättävä merenrantakaupunki ainakin keskustansa osalta ja Dublin brittiläismallinen "suurkaupunki", siis ainakin minun sityslikkerin näkökulmasta, Limerickistä tuli mieleen hieman (tv:stä tutut) kanadalais- tai Amerikan kaupungit (keskustan ulkopuolinen chigagoish). Varsin tylsa keskusta ainakin, samat putingit etc, ei niin kaunis joki kaupungin läpi (joka virtasi suureen Shannoniin) eikä mitään oikein erityistä...

Hoidetaan muodollisuudet ensin pois eli pakollinen kirkko. :) Tällä kertaa tosin kirkko jolla ihan oikeasti on historiaa. Perustettiin noin 1180 muinaisten alueen irkku-kuninkaiden valtaistuinten paikalle (alimmassa kuvassa heidän muistomerkki kirkossa, jossa alakulmassa näkyy muinainen haudankansi, joka aikoinaan kuului heistä viimeiselle). Osa tuon aikaisista rakennusosista on vielakin osana kirkkoa. Kirkosta löytyy myös Irlannin suurin yhdestä kivestä tehty alttarikivi!

Väliin hieman vihreyttä

King John's Castle eli kyseisen kuninkaan aikanaan Limerickiin perustama linna, joka tosin suurimmaksi osaksi tuhoutui kaiken naköisissa selkkauksissa läpi historian, mutta "hei linna, tämä täytyy nähdä"

 


Ja tietenkin sisältä paljastuu hirveä turistirysä. Hätäisesti ilman mitään aitouden ajatustaan tehtyjä lavasteita, kuten tuo surkea trebuche´n kuvatus ylimmässä kuvassa, sisällä vahanukkeja ja videoita ja ääninauhoja, joiden rinnalla kuka tahansa olisi nostanut Simon Schaman draaman mestariksi. The Horror, The Horror. Keskimmäisessä kuvassa muuten William of Orange, joka oli ilmeisesti noin hobitin kokoinen kaveri (tai sitten parempi nukke olisi maksanut liikaa), ja Mary II...

Onneksi ylhäältä oli edes ihan hienot näkymät yli kaupungin ja ympäröivän seudun.

Ehdottomasti mielenkiintoisin kohde Limerickissä johon törmäsin The Hunt Museum, yksityisten taidenkeräilijöiden perustama museo, jossa näytteillä kaikkea siistiä kamaa. Valitettavasti kuvaaminen oli kiellettyä, joten napsin teille vain pari kuvaa aihe piiristä, jonka ajattelin lukijoita kiinnostavan...

Siis näytteillähän oli muun muassa eräs Leonardo da Vincin veistos ja Picasson maalaama juliste ja kaikkea ihmiskunnan historiaan liittyvää aina antiikista asti, mutta otin kolme kuvaa: maalauksen taiteilijasta ja hänen "kreikkalaisittain pukeutuneesta" vaimostaan, hienosta norsunluukammasta ja muinaisesta hedelmällisyyttä juhlivasta tai synneistä varoittavasta (ero on hiuksen hieno) kaiverruksesta...

Limerickistä jatkoin sitten keskiviikkona Manchesteriin ja siitä Coventryyn, josta kirjoitan lievän kuumeen vaivaamana. Noh onneksi huomenna pääsee takaisin Irlantiin lepäämään...

Toisena paivanani Dublinissa kavin hieman pyorimassa ympyraa Connell streetilla. Paatin jattaa suuremman turiteilun myohempaan, koska kuten mainittua jalkani ovat hieman pipit ja toisaalta tytot tulloo kuitenki muutaman viikon paasta ja haluavat varmaan nahda paikkoja.


Ovat sitten rakentaneet tuollaisen hirvean pylvaan keskelle Dublinia. En tieda miksi, ei siina edes lue mitaan. Toisinsanoen hirveaa materiaalien tuhlausta, mutta toimii se ainakin suunnistuspisteena turisteille,

Puolalaiset pitelevat liikkeita Dublinissa eli Sailakin parjaisi taalla mainiosti. Annoin partani kasvaa kesatoiden ajan ja harkitsin, etta olisin mennyt parturiin ihan ajattamaan partani pois, mutta en sitten Galwayssa ehtinyt sinne asti. Ajoin sen sitten itse pois, kun en tiennyt, etta puolalaiset tarjoavat taalla halvalla Hot Towel Turkish Shave:ja (yhdessa ikkunassa oli jopa alle jaanyt alkuperainen jalkikateen korjattu teksti jossa mainostettiin Turkey Shavea, minkakohanlainen se olisi ollut).

Yllaripyllari eksyin kirkkoon. Nuo penkeissa olevat laatat ovat ilmeisesti kirkolle rahaa lahjoittaneiden ihmisten muistolaattoja. Olisihan siinakin tapa jattaa merkkinsa maailmaan, lahjoittaisi rahaa kirkolle ja sen jalkeen joku tuntematon aina ajattelisi sinua rukouksissaan...

Toisaalta sielun pelastamisen kannalta se taitaisi olla aika myohaista, jonka takia olenkin sytyttanyt aina kynttilan, kun olen kaynyt kaantymassa jossakin katolisessa laitoksessa. Jos sinakin haluat pelastaa nain sielusi niin suosittelen St. Mary's Pro-Cathedralia (johan nimikin kertoo, ettei ole mikaan amatoorien palvomispaikka), jossa aika normaalin 30c per kynttila sijaan kynttila maksaa vain 25c! Sielunhoitoa budjettihintaan! Sopivaa siis opiskelijoille...

"That's When I JUMP!" Kannattaisi pistaa ylosnousemus hieman korkeampi lentoisemmaksi, ettei saa vaaraa kuvaa. Ei taitaisi Van Halen oikein sopia kirkolliseksi musiiksi. Ne tieda miten dogmaan sopii ko. kappaleen alkusakeet "I get up and nothing gets me down", jos niita sovelletaan kyseiseen tapahtumaan. Jeesuksesta koko biisi...
 
Siina olisi muuten hieno kesatyo mahdollisuus. Sielunpaimeneksi Dubliniin...

Ehka minakin saisin tallaisen...

Jeesus "auttaa" iskaa tyossa... Ehka se on vain mina, mutta tuo kuva taitaa kertoa aikalailla siita miksi Jeesuksesta ei itsestaan tullut puuseppaa vaan siirtyi saarnaustehtaviin. Pikku-Jesse vain seisoo roikottaen lankkua toisessa kadessaan vitivalkoisissa vaatteissa kasvoillaan aikalailla holier-than-thou-ilme, joka on suunnattu aivan muualle kuin tyohon, kun aitinsa haaraa ylihuolehtivan nakoisena ymparilla. Vaikutelmaa minun silmissani vahvistaa Joosefin ilme, mies on luonut silmansa taivaansa ehka pyoritellakseen silmiaan ja paivitellakseen Jumalalle kohtaloaan (jaba osaa muutta veden viiniksi (baari ura?), mutta miten sujuu puiden kantelu {josta on tietenkin todisteita myos myohemmasta elamasta [jos Arska olis kantanut ristia pitkin Via Dolorosaa, se olisi mennyt yhdella kadella ilman kumartelua (toisaalta han olisi heittanyt sen fariseusten lapi ja sanonut onelinerin)]} saati hyolaaminen. Ei ole ollut helppoa olla messiaan isapuoli...

Myohempien aikojen NewAge/velho-jeesus. Antaisitko Rolexisi talle kaverille hetkeksi lainaksi? (Ihan selva prismatic spray muuten) Tuli myos mieleen, etta uskonnon kannalta oli sinansa katevaa, etta Jeesus kuoli kolmikymppisena eli parhaassa iassa. Olisi se ollut aika kurja, jos mies olisi ollut jo keski-ikainen kaljamahainen ja kaljuuntuva aija. Maha olisi nayttanyt huonolta krusifikseissa ja toisaalta skulletti tuon kaltaisissa kuvissa saattaisi hieman hairita fantasiaa. Toisaalta matkailijana miettii, etta mita kaikkea Jeesus piti mukana matkoillaan. Kuinka monta puhdasta vaatekertaa hanella mahtoi olla, kun kuvissa hanella on aina putipuhtaat vaatteet? Olisko lipokkaat vain kengat joita han piti pysahtyessa vai eiko hanella vain ollut kunnon kavelykenkia?

Noh mutta lopetetaan taman paivan osalta tama teologinen monologi. Siirryn tutkimaan viela hieman Limerickin kaupunkia ennen futiksen katselua...

Eli aikalailla tasan kaksitoista tuntia sen jalkeen, kun kerroin tyonantajalleni hotellissa lopettavani saavuin Galwayhin aloittamaan matkani toisen taipaleen, joka tulee nailla nakymin jatkumaan aina tyttojen saapumiseen Irlantiin (siis Maijan ja Jennan, on taalla jo muutama muu tytto (ainakin hirvea laja kannaavia jenkkiteineja)). Taman ajan jakson ajattelin lahinna matkustella hieman eli taman hetkinen suunnitelman on Galway-Dublin-Limerick-Manchester-Coventry-Cork-Kilkenny-Dublin (oletettu reitti, kursivoidut varalla, alleviivatut takana).

Matkailuni alkoi parilla paivalla Galwayssa. Hankin itselleni hotelli huoneen ja kiertelin kaupunkia apunani ah-niin-kateva Lonely Planet-opas. Olenko jo todennut kuinka mukava kaupunki Galway on? Noin asukasluvultaan Joensuun kokoinen kaupunki on mukava sekoitus kulttuuria ja elamaa. Paaostoskatu on noin kilsan pituinen kavelykatu taynna pikkuliikkeita (hirveasti turistipaikkoja), pubeja ja ravintoloita, joista varsinkin vanhemmilla on kaikilla selkeasti omanlaiset ilmeensa. Katusoittajat soittavat kaduilla (normaaleista kitaroista aina sellisteihin ja harpisteihin) ja illalla pubeissa soi irkkumusiikkia. Kaikessa on kiva kansainvalinen leima, koska kaikkialla on opiskelijoita ja turisteja, mutta jo sita kasittamatonta paikallista aksenttia haluaa kuulla, kylla varsinkin vanhemmissa pubeissa hieman sivummassa on sita tarjolla. Kaiken turistihomman keskella kaupunki pitaakin tiukasti kiinni irkkulaisuudestaan, jossa auttaa mm. kaikkialla kirjoituksissa lasna oleva iiri. Pieni keskusta tarjoaa paljon kaikkea mielenkiintoista, josta osa loytyy valilla aivan sattumalta, kun sattuu kaantymaan pienelle sivukujalle ja loytaa taas uuden ravintolan, kahvilan tai kirkon. Ihmiset ovat yleisesti ystavallisia ja ohjaavat mielellaan hieman huuhailevia turisteja ja varsinkin kauniilla saalla kaupunki suorastaan loistaa hyvaa fiilista.

No juu ja taalla mina siis pyoriskelin kuin mikakin turisti. Kavin ostoksilla (taas yksi magneetti oveen ja myos Claddagh-sormus kateen), syomassa oppaan suosittelemissa paikoissa (aika hyvaa yleisesti, mutta opas jattaa myos monia oikein mukavia paikkoja mainitsematta) ja katselin jalkapalloa pubeissa. Varsinkin espanja-ruotsi oli hauskaa seurattavaa, koska pubi, jossa olin oli taynna espanjalaisia faneja ja oli paikalla myos muutamia ruotsalaisia. Oikeaa urheilujuhlan tuntua.

Sunnuntaina suuntasin sitten Dubliniin lyhyiden younien jalkeen (onnistuin bookkaamaan huoneen hostellista, jonka alakerrassa oli disko. Ysari ja kasari musaa, etta sinansa ihan jees. Jos jalat eivat olisi olleet niin poikki olisin voinut menna mukaan, mutta nyt olin aivan liian uupunut). Dublinissa tapasin Matin ja Annelin taalla joka kesa jarjestettavassa Katuesiintyjien Maailmanmestaruus kisoissa. Nain mm kuinka mies ajoi noin kolme metri korkealla kolmipyoraisella vesilasi paansa paalla samalla jonglooraten kolmea keilaa. Kisan voitti English Gents niminen akti, joka muun harrasti yhdenkaden kasillaseisontaa toisen seisovan henkilon paalaella (tuolla taitaa olla joku klippi (talla koneella ei toimi flashi http://www.youtube.com/watch?v=3eQe3rVuzwU&feature=related ). Taman jalkeen kaytyamme pubissa erosimme ja suuntasin itse kohti illan keikkaa.

Siis paa-asiallinen syy miksi tulin juuri nyt Dubliniin oli Bonnie "Prince" Billyn-keikka (ei siis se toinen "Prince", kuten Matti luuli vaan tama herra http://www.myspace.com/princebonniebilly ). Hemmitin hieno keikka, jota hairitsi vain se, etta jalkani ovat aivan paskana ja olin todella vasynyt. Mies itse oli hauska, musiikki hyvaa ja lampparitkin mielenkiintoisia (toinen, Billy Dee taisi olla, oli jonninmoinen dragahtava esitys, hieman kuin Tom Waits imitoisi omalla tyylillaan Tori Amosta pukuineen paivineen). Mietin, etta ehka pitaa alkaa kayda keikoilla kahden viikon valein, koska tasan kaksi viikkoa sitten samaan aikaan olin Dylanissa, joka oli kova, ja kahden viikon paasta olisi tarjolla Neil Young.  Jalkani tosin harkitsivat itsemurhaa koko takaisin kavely ja tanaan paatinkin jattaa kavelemisen varsin vahille ja vain lepailla. Liikkuminen on kivaa, mutta vahemman, kun jokainen askel kivistaa niin pirusti... :) Oh well, mutta ei tanne ihan paikalleen tultu asettumaan. Nyt menen tekemaan pienen kierroksen ostoksilla, jonka jalkeen etsiydyn taas futiksen pariin... :)

Laitetaas samantien lisaa kuvia:

Galwayta kutsutaan nimella City of Tribes neljantoista mahtavan suvun mukaan, jotka kaytannossa hallitsivat kaupunkia vuosisatoja. Tuossa heidan vaakunat paikallisesta kaupungin museosta, jonne ei tarvitse edes maksaa sisaanpaasymaksua, jos kavelee vain royhkeasti sisaan turistiryhman kanssa!

Paikalliset naiset ovat kauniita.


Pieni nayte iiria ja sama englanniksi. Onneksi harva taalla puhuu enaa iiria. Sen sijaan he puhuvat valilla taysin kasittamatonta murretta, josta ei saa yhtaan mitaa selvaa...

Syotyani taalla hampurilaisia, pastaa, pitsaa yms paatin taistella alas myos kunnon irlantilaista ruokaa. Saanko esitella: Irish Stew. Tayttava ateria taytyy sanoa, tosin ei mitaan mita Suomesta ei saisi toisin kuin edella mainitut...

Kaikille Buffynsa suorittaneille tama onkin tuttu: Claddagh-sormus. Kadet symboloi ystavyytta, sydan rakkautta ja kruunu uskollisuutta. Jos pidat tata sydan ulospain oikeassa kadessa se merkitsee, etta etsit sydanystavaa, jos taas sydan sisaanpain sydamesi on varattu. (Sitten on viela jokin vasurin kaytto tapa, josta en ole taysin perilla... Halukkaat voivat tilata itselleen tuliaisen (rajattu maara), jos kertovat minka kokoinen sormi on... :)

Buffysta puheen ollen, taytyy varmaan lukea tuo. Saa mielenkiintoista tutkittavaa vertailukohteenaan Bridget Jones. Voit vieda akateemisenelaman opiskelijalta, muttet akateemista asennetta...


Kavin tietenkin myos kirkoissa. Ylempi Pyhan Nikolauksen kirkosta ja alempi uudemman katedraalin urkuparvi. In-a-gadda-da-vida beibi...

Hieman himotti menna, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, etteivat olisi varmaan paastaneet enaa ulos vaan polttaneet koppineen kaikkineen kerettilaisena...

Jeps siina kuvia tasta, seuraavaksi hieman tekstiakin seikkailuista. Matka jatkuu tanaan Dubliniin, jossa odottaa keikka ja naanpa siina samalla myos Masaa...

On aika siirtya kuvallisestikin sivistyksen pariin! Toisin sanoen tama merkinta aloittaa sarjan, jossa esittelen Galwayn kaunista kaupunkia. Ensinnakin: aivan mahtava kaupunki. Kaunis, viihtyisa, ei liian suuri, ei liian pieni (noin Joensuun kokoinen asukasluvultaan, mutta varsinkin kauniina paivina kymmenia kertoja eloisampi) runsaasti pubeja, ravintoloita ja kahviloita kierreltavaksi. Miinuksia: ei yksityisia levykauppoja (ainakaan keskustassa), isommat kaupat aika kaukana. noh siinahan sita. Mutta aloitetaan alusta ei ensi visiitista.

Siina. Ensimmainen Bulmers Irlannissa, tarkea etappi. Tosin sen jalkeen, kun siella hotellilla noita sai kaadella asiakkaille ja laikytella kannellessa kasilleen mieliteko hieman laski. Onneksi kaupasta saa mm tahtihedelman makuista siideria, joten ei tarvitse aivan pelkalla Bulmersilla elaa. Muuten osaan nykyaan teoriassa kaataa Guinness-tuopin (ilman apilaa eli shamrockia tosin, joka on useimpien Irlantilaisten mukaan kuulemma turhaa hienostelua), joten jos haluatte oluenne kuten irlantilaiset sen kaataa, minut voi palkata. Siis se on niiku tosi vaikeaa, jos ei muista yhta juttuu...

Jos ei olut tai sidukka riita, aina voi hankkia vesipiipun, kirjan Ganjan-kasvatuksesta tai vahvinta sallittua bilehuumetta mita laki sallii tasta viehattavasta liikkeesta. On taalla ainakin yksi goottishoppikin, josta saa hirveasti hevipaitoja ja Burton-kamaa. (Mitakohan kummitytto tykkaisi Never Say Diapers!-paidasta?)

Hoh, pelkka kopio. Samanlainen patsas on kuulemma Parnussa tai Tartossa, kauheaa matkailullista kytkoskauppaa. (kuvassa siis kirjailijat Oscar Wilde (Irlanti) vs Eduard Wilde (Viro))


Paikallisen yliopiston paarakennus on aika magee eli just sellai  brittilaisen yliopiston  rakennus mita nakee kaiken nakoisissa arkaaiseen aikaan sijoittuvissa brittisarjoissa. Nurmikot ovat tarkasti leikattuja ja rajattuja ja koynnokset peittavat jokaista sisaankayntia. "Siistii", ajattelin, "taallahan voisin vaikka opiskella". Valitettavasti totuus paljastui loppukampuksella, kaikki muut pytingit olivat rumia seitsemankymmentalukulaisia pelti/lasi-hokotyksia, eika taalla taida edes olla humanistista. Kirjastokin oli ulkoa ruma ja sisaan ei paassyt kuin paikallisessa id:lla tai jos pystyit esittamaan olevasi "established researcher". Jonain paivana...

Joku herra Cromwell aikoinaan pisti paikalliset muurit pirstaleiksi ja suojellakseen jaljelle jaaneita kaupungin muureja ovelat Galwaylaiset naamioivat loput osaksi ostaria. Ainoaan jaljelle jaaneeseen vartiotorniinkin pistivat ennustajaeukon asumaan, jottei kukaan vain ymmartaisi sen militaristista potentiaalia...

Galwayhin tuotiin joskus kamaa ihan Espanjasta asti, joten asian helpottamiseksi rakennettiin tuollainen portti (Spanish Arch). Mahtoi olla hauskaa raahata kamoja tuon lapi. Vieressa on Blind Arch, jossa on suojeltuna paikallinen kiviroykkio ja tosi vanha takka...

Ai niin ja tuo edellinenhan on tietenkin satamassa, jossa Galway kohtaa meren. Suomessahan joutsenet on usein ihania ihmetyksia, jotka eivat paasta ihmista lahellekaan. Taalla niita liikkuu satamassa sellaisen neljankymmenen yksilon laumoina...

Yksi kauneimpia asioita Galwayssa on sen lapi virtaava joki (jonka nimea en nyt muista). Kaunis (tolkkien pohjasta varittama uoma) kulkee kaupungin lapi laskien mereen ja suurimmaksi osaksi sen rantaa ymparoivat rehevat puistot ja sen rannoilla kukkivat kauniit pensaat. Kuulemma lohet nousevat tahan aikaan vuodesta sita pitkin kutemaan, mutten ole onnistunut viela nakemaan yhtaan...

Ah tallaista kauneutta kaytannossa ihan keskustassa...

Toisella puolella jokea alueen kalleinta asutusta (arvaa), toisella ryhma paikkakunnan kuuluisimpia musiikkipubeja, joihin en ole valittettavasti viela tutustunut. En ole oikein henkilo joka menisi yksin istumaan pubeihin ja toisaalta, kuka tarvitsee musiikkia, kun futiskisat on kaynnissa... >D

Kun lupasin niin laitan hieman kuviakin. Tassa ensiksi muutamia kuvia Connemaran kauniista luonnosta, joka kaytannossa muodosti ainoan plussan, joka lyhyt aikaisessa tyopaikassani oli:



Tallaiselle suomipojalle Connemaran ehka huomattavin ominaisuus on sita hallitsevat vuoristot, jotka dominoivat maisemaa minne ikina katsookin. Niiden vaikuttavuutta ainoastaan lisaa ymparoivat tasaiset suomaastot ja jarvet, joiden tasaisuutta metsat vain harvoin halkovat ja nostavat hieman korkeammalle. Ex-tyopaikkanihan sijaitsi solassa (siis Kylemore Pass Hotel) jota ymparoi vuoret aivan joka puolelta (jonka seurauksena muun muassa kannykoilla ei ole lahes mitaan kuuluvuutta, tiet ovat valtavan mutkaisia yms).

Seudut ovat karua, mutta vehreita, vuoretkin ovat lahes huippuun ruohonpeitossa ja korkealla huippujen tasalla valilla nakyvat pisteet eivat ole lunta vaan lampaita, jotka laiduntavat ihan ihme jyrkissa rinteissa ilman pelkoa (mutta juoksevat kuin tuuli jos pyora tulee 20 metrinkaan paahan)

Toisaalta toisinaan maisemaan halkovat joet ja hieman kosteammat alueet, joilla luonto saa hieman sademetsa-maisia ominaisuuksia. Varsinkin muutamat vuoret joiden rinnetta pitkin puut nuosevat muodotaen teiden ylle korkeita kattoja ovat vaikuttavia (valitettavasti ei kuvia). Sademetsa vaikutelmaa lisaa myos kosteus, joka on lasna myos sisalla. Pyyhe pitaa vieda suihkun jalkeen ulos, jos haluaa pitaa ylla mitaan toivoa sen olemisesta kuiva seuraavana aamuna ja ulkonahan sataa vahintaan muutaman kerran paivassa. Toisaalta tuulee koko lahes kokoajan eli jos sopiva rako loytyy kuivuminen on nopeaa.
Yksi hyva puoli ilmastossa on muuten se, etta tallainen kuiva ihoinen henkilokaan ei tarvitse kosteusvoiteita luonto hoitaa kosteuttamisen.

Connemaran suurin yksittainen nahtavyys: Kylemore Abbey, paikallinen viela aktiivinen nunnaluostari, jossa hyorii viela noin 10 70-kymppista laupeuden sisarta. Paikka toimii myos paikallisena tyttokouluna (valitettavasti noin 12-15 vuotiaita, joten hieman nuorta kauraa tallaisen vanhemman herran niitettavaksi.

Paikallinen elainkanta. Niinkuin nakyy ei petoja. Tuosta puuttuvat vain lampaat. Ja niita on paljon. Jos puskasta kuuluu rapinaa kyseessa ei ole luultavasti stalkkeri tai raiskaaja vaan lammas, valkoiset pisteet mainitsinkin ja joka hemmetin henkilo, joka ei omista jotain majoitus liiketta, omistaa lampaita. Karitsat ovat toki suloisia, mutta niin pelokkaita, ettei niista oikein kuvia saa, mutta valilla nakee myos tienposkessa raatoja, jotka eivat ole ihan niin kivoja. Lampaat, kun haisee ihan luonnostaankin...

Ai niin ja on taalla myos kissojakin. Kuten tasta Rocki-kissan kuvasta nakyy ne on yhta tylyja kuin omistajansa (tosin kaveri ei vain tainnut tykata kuvaamisesta... Seuraavaksi kuvia Galwaysta...